Elämän perimmäisistä kysymyksistä - Nikos Kazantzakis

(Michelangelon Aatamin Luominen alleviivaa Nikos Kazantzakisin näkemystä ihmisen hienovaraisesesta suhteesta kosmokseen.)

Nikos Kazantzakis – Askeesi

Huom!: Tässä käsiteltävä teos on hyvin runollinen ja uskonnollinen, eikä tästä tiivistelmästä tai itse teoksesta saa juuri mitään irti, jos sitä yrittää lähestyä omahyväisesti, pikkuvanhasti tai pelkkään rationaaliseen ajatteluun nojaten. 

Nikos Kazantzakis (1883–1957) on kreikkalaisen nykykirjallisuuden tunnetuimpia nimiä niin romaanien, runojen ja matkakirjojen, kuin filosofian ja uskonnonkin kentällä. Hänen keskeisimmät vaikutteensa tulivat Henri Bergsonin ja Friedrich Nietzschen filosofioista, joskin hän oli myös syvästi kristillinen ajattelija. 

Runollis-filosofisen, voimakkaasti uskonnollisen ja mystisen teoksensa Askeesi hän julkaisi ensimmäistä kertaa vuonna 1927, jolloin kirjan nimi oli Jumalan Pelastajat – Askeesi. Kirjaa kuvaillaan takakannessa näin: ”--maailmankaikkeus kehittyy asteittain yhä korkeampaan henkisyyteen. Se tapahtuu hyppäyksittäin; jokainen vaihe alkaa tyhjyydestä ja päättyy tyhjyyteen. Kazantzakisille tyhjyys, hiljaisuus, ei ole kaiken olevaisen kieltämistä, vaan välttämätön tila ennen uutta hyppyä, uutta syöksyä eteenpäin. Jokaisen aikakauden tehtävänä on antaa jumalalle uudet kasvot ja vapauttaa hänet uuteen hyppyyn.” 

Edellä oleva sitaatti tiivistää monia Kazantzakiksen vaikutteita yhteen. Maailman kehittyminen asteittain on monista filosofioista tuttu ajatus, Kazantzakisille tämä ajatus on ilmeisesti periytynyt Hegeliltä ja Marxilta, jotka filosofoivat maailman kehittyvän teesien, antiteesien ja synteesien jatkuvan vuorovaikutuksen myötä, dialektisesti. Kazantzakis kuitenkin korostaa henkisyyttä vastoin materialistista marxismia, ja yhdistää soppaan vielä kristillisiä elementtejä, buddhalaisuutta ja nietzscheläistä nihilismin vastustamista. Kazantzakis ei tyydy apinoimaan jotain aiempaa ajatusrakennelmaa, vaan pyrkii luomaan oman, kokonaisvaltaisen vastauksen kysymykseen ”kuinka pitäisi elää”. 

Askeesi alkaa Esipuheella, jossa elämä määritellään eräänlaiseksi valoisaksi matkaksi syntymää edeltävien ja kuolemanjälkeisten synkkien kuilujen välissä. Maailmankaikkeutta ohjaavat kaksi voimaa, joista ensimmäinen suuntaa alaspäin kohti kuolemaa, tuhoa ja ainetta, toinen kohti ylöspäin, kohti kuolemattomuutta, elämää ja eheyttä. Näiden voimien jatkuvan virtauksen käsittäminen on Kazantzakisille inhimillinen velvollisuus, joihin ajatuksemme ja tekomme tulisi mukauttaa. 

Valmistautuminen tähän prosessiin käy kolmen vaiheen, kolmen velvollisuuden toteuttamisen myötä. Ensimmäisenä velvollisuutena on oman elämänkokemuksen myötä ymmärtää, että ihmisenä sinulla ei ole pääsyä inhimillisen kokemuksen tuolle puolen. Huolimatta kaikista yrityksistä olemme auttamatta kiinni oman kehomme ja mielemme vankeja siinä mielessä, että emme voi olla pilkkomatta maailmaa itsellemme käytännöllisiksi osasiksi. Tämän pilkkomisen myötä emme enää ole yhteydessä mihinkään puhtaaseen ”asiaan sinänsä”, vaan omien sisäisten voimiemme muokkaamaan ja värittämään, piskuiseen osaan todellisuudesta. Tämän myötä synkkä ahdistus elämän mielettömyydestä voi käydä kimppuusi; tälle pelolle ei pidä antaa periksi, ja sitä tulee vastustaa kurinalaisella toiminnalla tässä inhimillisessä maailmassa. Toisin sanoen, maailma ei ole merkityksetön ja mieletön, vaikka olemme puutteellisia ja rajallisia.

Toinen velvollisuus on edellisen vastakohta. Siinä missä mieli on rajallinen, tyytyy rajallisuuteensa ja nauttii itse rajaamassa maailmassaan toimimisesta, ihmisen sydän riuhtoo irti tästä rajallisuudesta, janoten vastausta perimmäisiin kysymyksiin elämän synnystä, maailmojen liikkeellepanevista voimista ja kaiken tarkoituksesta. Näihin kysymyksiin on yritettävä antaa vastaus, jotta ensimmäisen velvollisuuden suunta kohti ainetta ja arjen maailmaa saa vastapainonsa; maailma ja maapallo ei ole tehty ihmistä varten, mutta ihmisen toinen velvollisuus on tästä huolimatta yrittää antaa kaikelle tälle oman kokemuskenttänsä tuonpuoleinen merkitys, jokin yli-inhimillinen oikeutus, jonka varassa kaiken mielettömyys ei ajaisi meitä kohti nihilismiä. 

Ensimmäinen velvollisuus on siis välttää oman mielen tarjoama, helppo ja mukavasti järjestetty elämä ja toinen velvollisuus on välttää tämän helpon elämän kyseenalaistamisesta seuraavaa mielettömyyden pelko ja hinku löytää perimmäinen vastaus. Kolmas, viimeinen velvollisuus valmistautuessa askeesiin on elämän hyväksyminen. Velvollisuutena on jättää taakse naiivi toive siitä, että oma rajallinen ymmärrys olisi sellaisenaan riittävä, velvollisuutena on jättää taakse pelon lietsoma kysymys ”mitä tämän kaiken takana piilee?”, velvollisuutena on pystyä tekemään se uskonloikka, että tämä ihmismielen ja maailmankaikkeuden jatkuva vuoropuhelu, jatkuva yhtyminen ja luominen on inhimillisen olemassaolon rikkumaton muoto, ja sellaisenaan hyvä. Jos tähän pystyy, on aika käydä marssiin. 

Merkkinä siitä, että on suorittanut nämä kolme velvollisuutta on syvällisen kauhun sisäinen huuto, joka huutaa apua ymmärrettyään oman rajallisuutensa. Tietoisen mielen ja tunteitten tuoltapuolen kohoaa pyyntö kohti jotain kauhistuttavaa ja kiehtovaa, yksittäisen ihmisen ylittävää voimaa, joka voisi auttaa tulemaan toimeen maailman ylivoimaisuuden edessä. Jos tätä sisäistä huudahdusta ei synny, on kolmen valmistelevan velvollisuuden parissa jatkettava nöyrästi, korviaan terästäen, omaa itseään tarkkaillen. Kun tämä vieras avunhuuto kuuluu sisältäsi joudut päättämään, murskaatko sen ja käännytkö kohti mielen kultaista vankilaa, vai solmitko liiton sen kanssa ja käyt kohti elämän ja olevaisen suurta mysteeriä, kohti salaperäisiä ja selittämättömiä korkeuksia. Jälkimmäisen valitsemalla alkaa askeetikon marssi. 

Matka muodostuu neljästä askelmasta. Ensimmäinen askelma on nimeltään Minä. Tällä osalla matkaa tehtävänä on oppia kuuntelemaan valmistautumisen synnyttänyttä huutoa, sen käskevää ääntä ja ymmärtää, että tämä käskevä ääni ei ole kumarrettava kuningas, jolle alistua. Se on ikiaikainen elämänvoima, joka kysyy sinua liittolaisekseen, toverikseen taistelussa, jonka tavoitteena on asettaa elämä maailmankaikkeuden rytmiin, ei alistaa sitä järjen tai kehon rajallisiin vankiloihin. Vain suuntaamalla kohti sitä, mikä itselleen on kaikkein vaikeinta, vain hyväksymällä vastuun koko maailman pelastamisesta on mahdollista solmia kestävin liitto sisällä taistelevan elämänvoiman kanssa. 

Toisen askelman nimi on Kansa. Jokaisessa meissä asuu kansa, joka ylittää ruumiimme rajat. Suuttuessamme joku esi-isistämme raivoaa suullamme, rakastellessamme joku jälkeläisistämme haluaa repiä itsensä irti kehomme rajallisuudesta. Kuitenkin, oman olemassaolomme aikana me itse, kehomme ja mielemme on se työkalu, joka tulee alistaa tämän kansan palvelukseen. Kannamme mukanamme menneisyyden sankareita, jotka voittivat aikakaudet tähän päivään asti, ja kannamme tulevaisuuden sivilisaatioita, joiden rakennusainekset me valitsemme. Tehtävänä on tuntea omat esi-isänsä ja jatkaa heidän työtään, jotta oma perintösi voi olla sinua itseäsi suurempi. Tehtäväsi on varustaa tämä sisältäsi irti riuhtova viisaimmilla, voimakkaimilla ja hyveellisimmillä jäsenillä, joilla sen pystyt varustamaan. 

Kolmas askelma on Ihmiskunta. Samoin kuin meissä elävät omat esi-isämme ja oma jälkipolvemme, meissä elää koko ihmiskunnan historia ja tulevaisuus. Tätä näkyä tulee tarkkailla ja opiskella huolellisesti, jotta sen pystyy sisäistämään, jotta pystyy näkemään oman liittolaisuutensa kaikkien näiden menneiden ja tulevien olentojen kanssa. Kun tämän näyn ymmärtää, voi alkaa ymmärtää sitä, että sisältäsi kuulunut huuto on jonkun pelokkaan huuto, jonkun, joka pelkää jäävänsä vangiksi sinun kehoosi ja vaipuvan unohdukseen ja tuhoon. Tämä pelokas ja vimmainen ääni on elämänvoima, jonka kanssa tulee solmia liitto, jossa kumpainenkin voi taistella toverina, kantaa soihtua pimeyden keskellä ja antaa sen seuraavalle kantajalle. 

Viiminen askelma on Maa. Niin kuin kansat ja ihmiskunta, myös koko maa, sen kasveineen, puineen, eläimineen ja jumalineen on elämänvoiman liikkeellepanema suuri virta, jossa henki laittaa ruumiin liikkeelle ja imee ruumiista sen viisauden ja voiman, vain siirtyäkseen eteenpäin. Ihmisenä olemme osa tätä kehityskulkua, ja velvollisuutemme on olla vanhempia jälkeläisillemme, jotka ovat meitä parempia, meitä viisaampia. Osana tämän kehityskulun ymmärrystä syntyy myötätunto esi-isiämme kohtaan, niitä liejusta nousseita elämänvoiman soihdunkantajia, jotka ovat meille antaneet perintönä sen saman valon. Itse kukin on maa ja maahan kylvetty siemen, ja tehtävänä on antaa siemenen imeä maasta voima ja antaa sille enemmän kuin edelliselle annettiin. Nyt on matka on tullut päätökseen. 

Neljän askeleen jälkeen seuraa Näky. (Tässä kohtaa Kazantzakis kysyy ”Miten kertoisin sanoin tämän pelottavan näyn?” Ja todella, tässä kohtaa runollisuus ja mystisyys nousee aivan uudelle tasolle, eikä sen tiivistäminen ole helppoa.) Näyn kohdatessaan ihminen kohtaa Jumalan, Suuren Alkuhengen, jonka jatkuva nousu elämän vuorella saa vastavoimansa ihmisen ja aineen, kehon ja lihan halusta vaipua kuolemaan. Suuri Henki pyrkii korkeammalle jokaisessa sukupolvessa, yrittää puhdistautua entistä kirkkaammaksi, jättäen taakseen kasvit ja eläimet, ja ennen pitkää ihmisenkin. Tämän hengen tavoitteena ei ole toivo uudesta elämästä tai kuolemattomuudesta, vaan siitä, että tämä elämän kiertokulku, sikiäminen, elämä ja kuolema jatkaisivat ikuista kamppailuaan, ikuista kohoamistaan, kuin ylöspäin aukikiertyvä spiraali. Inhimillinen kokemus on vain pieni kaistale tätä Suuren Hengen kehityskulkua, jolta ei inhimillisen käsityskyvyn varassa pysty edes saamaan vastausta elämän tarkoitukseen. Ihmisen tehtäväksi jää artikuloida kykyjensä mukaan sanoissa ja teoissa tämä elämän henki, parhaansa mukaan, sillä tämän hengen liitto ihmisen kanssa on myös sen ainoa toivo.

Näyn jälkeen vuorossa on Ihmisen ja Jumalan välinen suhde. Jumalan olemus on hirvittävä mysteeri, jota ei voi kohdata ilman oman rajallisuutensa ymmärtämistä. Eri kansat ja aikakaudet ovat antaneet aina Jumalalle omat kasvonsa ja omat merkityksensä, ja kunkin tehtävänä on antaa Jumalalle omat kasvonsa. Ainoa keino kohdata Jumala on tekojen kautta, vaipumatta passiiviseen mietiskelyyn, halveksimatta arkipäivän välttämättömyyttä. Jumala on ihmiselle sotapäällikkö, jolle jokaisen päivän päätteeksi tulee tehdä selonteko siitä, mitä teki, mitä esteitä kohtasi ja miten aikoo jatkaa huomenna voittaakseen ikuisen kamppailun. Jos näin tekee, voi päiviensä päätteeksi, taistelukentällä kaatuen, tippua viisautta täynnä, lahjana tuleville sukupolville. Toinen vaihtoehto on perääntyä taistelusta ja kuihtua pois hedelmättömänä ja mitättömänä. Ja siten kuin ihmiskunnan teot kasvavat koossaan, niin kasvaa Jumalakin ja häntä vastustava pimeys, ja siten uudet haasteet ja uudet uroteot odottavat taistelukentällä. Jumala ei ole kaikkivoipa tai kaikkitietävä, vaan joka hetki vaarassa sortua pimeyteen ja kuolemaan, vaarassa jäädä harmaan kaaoksen vangiksi, ja siksi hän tarvitsee sotureitaan, jotka erottelevat toisistaan pimeyden ja valon, luovat järjestystä maailmankaikkeuden sekasortoon. 

Oikea ihmisen suhde ihmiseen, omaan itseen on jatkuvan, pyyteettömän kamppailun hyväksyminen osaksi omaa elämää. Ihminen on Jumalan välikappale ja liittolainen, jonka kautta kädet kurottuvat kohti valoa ja elämänvoimaa. Vain tehdessäsi täydellisen sopimuksen tämän ajatuksen kanssa voit täyttää kaksi inhimillistä velvollisuuttaasi, vastuun ja uhrivalmiuden. Vasta hyväksymällä vastuun kaiken olevaisen kohtalosta ja sitä myötä tulemalla uhrivalmiiksi on ihmisen mahdollista kohottaa elämänvoimaa, Jumalaa kohti sen ikuista päämäärää.

Ihmisen ja luonnon välinen suhde: Jokaisessa ihmisessä ja kaikessa olevaisessa hengittää feminiininen aine ja maskuliininen henki, joiden välisessä syleilyssä Jumalan henki palaa liekkinä, polttaen kummankin loppuun, vain hypätäkseen seuraavan parin lanteille. Maanviljelijän henki yhtyy siementen aineeseen, vapauttaen osan Jumalan henkeä, joka vapautuu myös kun sotilas tappaa armotta tai filosofi sysää sivuun kelvottomaksi ajatellun maailmanselityksen. Kaikissa teoissa henki yhtyy aineeseen ja näin kaikissa teoissa on mahdollisuus viedä elämänvoimaa ja Jumalaa kohti kasvavaa järjestystä ja valoa. 

Lopulta saapuu hiljaisuus. Hiljaisuus on omaa, ainutlaatuista polkua pitkin saavutettavissa oleva tila, joka tarkoittaa: ”Jokainen ihminen, suoritettuaan kaikki tehtävänsä, saavuttaa vihdoin pyrkimystensä korkeimman huipun kaikkien suoritusten tuolla puolen, missä ei enää kamppailla eikä huudeta; siellä hän kypsyy ehyeksi hiljaa ja rikkumatta, ikuisesti Maailmankaikkeuden kanssa.” Kun vihdoin löytää paikkansa olevaisen sekasorrossa, ikuisessa kuilussa, tekee sinne kotinsa ja alttarinsa, elämä saa oikeutuksensa ja täyden merkityksen. 

…

Kuten varoitettu, tämä ei ollut kovinkaan arkinen tai helposti lähestyttävä pätkä. Suosittelen kuitenkin määrätietoisesti Askeesin lukemista kaikille sellaisille, joille on luontevaa tai jotka haluavat harjoitella pohtimaan elämän suuria kysymyksiä symbolisen kielen avulla. 

How the West Won - Löytöretkien aika

Viime kerralla käsittelyssä oli kaupankäynnin ja kapitalismin muutokset myöhäisen keskiajan Euroopassa. Nyt on vuorossa How the West Won -kirjan löytöretkiä luotaava osuus, jossa tutustumme muun muassa Vasco da Gaman ja Kolumbuksen seikkailuihin ja eurooppalaisen siirtomaa-vallan ensiaskeliin. 

EUROOPAN KÄSITYS MAANTIETEESTÄ
Vaikka eurooppalaiset olivatkin tienneet jo antiikin Kreikasta asti, että maapallo on pyöreä, oli sen ympärysmitasta suuria erimielisyyksiä. Suurimmat arviot olivat lähes 60 000 kilometrin luokkaa ja pienimmät noin 25 000 kilometrin paikkeilla. Tosiasiallinen maapallon ympärysmitta on noin 40 000 kilometriä, ja edellä mainitut virhearviot tuottivat päänvaivaa aina 1500-luvulle asti, jolloin Gerardus Mercator julkaisi kartan pätevillä mitoilla. 

Ennen suuria merimatkoja eurooppalaiset olivat kartoittaneet esimerkiksi Aasiaa merkittävästi. Rooman valtakunnan eliitti ja sen jälkeen Karolingien valta-ajan aateliset janosivat kaukoidän luksustuotteita, joita Silkkitien kautta kuljetettiin aina Kiinasta asti. 

Fransiskaanimunkki Giovanni da Pian del Carpine, joka lyhemmin tunnetaan Joannes de Plano -nimellä matkusti paavin käskystä 1245 tapaamaan mongolien Suurta Kaania. Matkalta palattuaan de Plano julkaisi yksityiskohtaisen opuksen nimeltä Matka tartarien maahan, joka kuvailee yksityiskohtaisesti mongolien tapoja, kulttuuria ja sotilasstrategioita. 

Toinen fransiskaani William Rubrouckilainen, joka oli osallistunut seitsemänteen ristiretkeen, teki lähetysmatkan vuonna 1253 Mongoliaan. Itse Kaani ei kääntynyt, mutta Rubrouckilainen kirjoitti kattavan, erityisesti Euraasian maantiedettä valottavan teoksen. 

Viimeisenä esimerkkinä kaukoidän retkistä on kolmannen fransiskaanimunkin Johannes Montecorvinolaisen matka Pekingiin, jossa tämä käännytti vuodesta 1294 eteenpäin tuhansia kiinalaisia ja mongoleja kristityiksi. 1368 taantumuksellinen ja eristäytyvä Ming-dynastia sai vallan, minkä seurauksena kristityt joko karkoitettiin tai tapettiin. Tieto Aasiasta ja sen rikkauksista oli kuitenkin tehnyt itsensä kotosaksi eurooppalaisten mielissä, eikä paluu entiseen ollut enää mahdollista. 

On vaikea sanoa, mitä eurooppalaiset tiesivät läntisestä pallonpuoliskosta ennen 1400-1500 -lukujen löytöretkiä. Vaikka joitain viitteitä on siitä, että käsitys Atlantin ja Grönlannin tuolla puolen olevasta maamassasta oli joidenkin tiedossa, on tämä tyypillisesti ollut ajatus yksittäisestä pohjoisesta saaresta, ei kokonaisesta mantereesta. 

NAVIGAATIOTEKNOLOGIA
Kompassi oli yksi keskeisimmistä keskinnöistä, mikä edisti merenkäynnin kehitystä. Kiinalaiset luultavasti ensimmäistä kertaa havaitsivat magneettisen kiven osoittavan pohjoiseen, jos sen laittoi kellumaan vesiastiaan, mutta on epäselvää oppivatko eurooppalaiset tämän kiinalaisilta, sillä magneettiset kivet olivat tuttuja jo antiikin kreikkalaisille. Se kuitenkin tiedetään, että kiinalaiset käyttivät näitä kiviä ennemmin taikarituaaleihin, eurooppalaiset taas tutkimusmatkoihin. Kun kompassiin vielä yhdistettiin mitta-asteikko, helpottui suunnistaminen huomattavasti.

Toinen merkittävä keksintö oli astrolabi eli tähtilevy (kuvassa), jonka avulla oli suuria tähtikuvioita ja muita taivaankappaleita tarkkailemalla mahdollista selvittää oma sijainti leveysasteilla. Tähtilevyn yhteydessä käytettiin erityisesti Abraham Zacuton 1470-luvulla kehittämiä tähtikarttoja. 

Näiden kahden keksinnön lisäksi kehiteltiin erilaisia köysiin ja solmuihin perustuvia purjehdusnopeuden mittausmenetelmiä, joista termi nopeuden mitta "solmu" on saanut nimensä. Tämän lisäksi matkakertomuksia ja merikortteja alettiin kehitellä, ja näin löytöretket saattoivat alkaa täydellä mitalla. 

PORTUGALIN NOUSU
Portugalin ensiaskeleet ovat poliittisen ja sotilaallisen sekasotkun peitossa, mutta vuonna 1385 kuninkaaksi kruunaatun Juhana I voi sanoa perustaneen Portugalin. Portugali nousi nopeasti merimahdiksi ja suuntasi länteen. 

Henrik Purjehtiaa on usein kuvattu legendaarisena merenkäynnin nerona, joka siivitti Portugalin suuriin löytöihin keksintöjensä ja urhoollisuutensa voimin. Tosiasiassa Henrik kuitenkin oli rikas prinssi, joka vaikutusvaltansa ja varallisuutensa avulla pystyi varustamaan lukuisia retkikuntia, jotka kasvattivat Portugalin mahtia. 

"Atlantin Välimerenä" tunnettu merialue, joka sisältää Portugalin rannikon, Afrikan länsirannikon, Kanariansaaret ja Azorit, oli Portugalin ensimmäisten retkien kohteena. Atlantin rannikon saaret osoittautuivat tärkeiksi laivojen varustuspisteiksi, minkä lisäksi niillä tuotettiin esimerkiksi viljaa ja sokeria suuria määriä. Nämä retket tehtiin 1350-1450 -lukujen aikana. 

Seuraavaksi portugalilaiset suuntasivat etelään, kohti Afrikkaa. Hankalien olosuhteiden takia matkat etenivät kerta toisensa jälkeen vain hieman edellistä kauemmaksi. Vuonna 1488 tapahtui läpimurto, kun Bartolomeu Dias purjehti Afrikan eteläisen kärjen, Hyvän Toivon -niemen ympäri. Kun tämä rajapyykki oli murrettu, oli vain ajan kysymys, koska matka Intiaan tehtäisiin. 

Vasco da Gama syntyi vuonna 1460, Henrik Purjehtian kuolinvuonna. da Gama saavutti kuninkaan suosion 1490-luvulla ja vuonna 1497 da Gama lähti löytöretkelle Afrikan kautta Intiaan. Matka oli vaivalloinen, 170 miehestä 60 palasi, mutta retken tuotto oli niin valtaisa, että uusi, 800 miehinen ja 18 laivainen retki varustettiin vuonna 1502, ja sen myötä portugalilaisten onnistui perustaa linnake ja kaupankäynnin keskus Cochiniin, Kalkuttasta etelään. 

da Gama oli ensimmäisen retkensä myötä nimetty "Intian valtameren amiraaliksi" ja Intiaan asetuttuaan hänestä tuli Intian varakuningas (ei tosin paikallisten mielestä). da Gama kuoli 1524 ja 15 vuotta myöhemmin hänen ruumiinsa palautettiin Portugaliin, jossa hänet haudattiin kullalla ja jalokivillä koristellussa arkussa. 

Kristoffer Kolumbus oli vuorostaan oppinut mies, joka oli kartuttanut purjehduskokemustaan Atlantilla aina Islannissa asti.Euroopan valtioiden kilpailullisuuden takia Kolumbuksen onnistui lukuisten hylkäämisten jälkeen varustaa retkikunta Espanjan tuella kohti Intiaa, tosin tällä kertaa lännen kautta. 

Ensimmäinen, suhteellisen vaatimaton retki tehtiin 1492, jolloin Kolumbus päätyi Bahama-saarille ja tutki ympäröiviä alueita jonkin verran. Kymmenen kertaa suurempi retki tehtiin vuotta myöhemmin, jolloin Karibiaan (ja sen kannibaaleihin) päästiin tutustumaan tarkemmin. Tämän lisäksi Kolumbus teki kaksi muuta matkaa, joista jälkimmäinen päättyi kehnosti haaksirikkoon. Kolumbus kuoli 1506, vain vuosikymmentä ennen kuin Hernán Cortés hyökkäsi Meksikoon. 

Giovanni Caboto, joka myöhemmin tunnettiin etunimellä John teki muutaman kehnon löytöretken Pohjois-Amerikkaan Englannin kuninkaan suostumuksella. Caboton rooli korostui vasta myöhemmin, kun Englanti vetosi hänen löytöretkiin oikeutuksena Pohjois-Amerikan hallitsemiselle. 

Navigaattori ja kartograafikko Amerigo Vespucci purjehti 1500-luvun alussa Etelä-Amerikan rannikkoa niin pitkälle, että hän rohkeni tehdä päätelmän, että kyseessä ei ollut Intia, vaan, kokonaan uusi manner. Vespuccin löydön myötä manner nimettiin Amerikaksi ja kilpailu tästä uudesta maailmasta kiihtyi. Viimeistään Fernão de Magalhães'n maailmanympäripurjehdus vuonna 1520 sinetöi uuden valloitusten, siirtomaiden ja modernin maailman alun. 

How the West Won - Kaupankäynnin ja teknologian kehitystä keskiajalla

Rodney Starkin mukaan vallalla on kasvava illuusio siitä, että länsimainen teknologinen, teollinen ja taloudellinen kehitys olisi pääosin viimeisen kahden sadan vuoden tulosta. Jotkut ovat jopa väittäneet, että länsimaiden kehitys perustuu vain varastamiseen aasialaisilta, joille näiden väitteiden esittäjien mukaan oli pitkälle kehittynyttä teollisuutta ennen länsimaita. 

1500-luvulle tultaessa Eurooppa oli selkeästi muuta maailmaa edellä niin kaupankäynnissä, teollisuudessa kuin teknologiassakin. Esimerkiksi eurooppalainen merenkäynti ja sotateknologia olivat niin edistyksellisyytensä kuin käytettyytensä puolesta huomattavasti muuta maailmaa kehittyneempää. 

KAPITALISMI SIIRTYY POHJOISEEN
Italialaiset kauppiaat laajensivat toimintaansa pohjoiseen myöhäisellä sydänkeskiajalla (esim. 1200-luvulla), haaliessaan tuotteita Välimeren markkinoille. Tästä seurasi tarkkaan organisoitujen, meriittiin (ei perhesuhteisiin) perustuvien pankkien leviäminen pohjoisemmaksi. Laajeneva kaupankäynti johti kiltojen vallan kasvuun, jolloin esimerkiksi työpäivien pituuksia ja palkkausta alettiin säädellä. 

Jäykät palkkaussäädökset johtivat tuottamattomaan ja epäinnovatiiviseen toimintaan. Italialaiset saivat ajan mittaan houkuteltua monia ammattilaisia paremmalla palkalla ja muilla, sillä italailaiset pankkiirit näkivät kiltajärjestelmän tehottomuuden tuottamat tappiot suurena ongelmana. Houkuttelu toimi, palkat nousivat ja teollisuus kehittyi. 

1300-luvulle tultaessa Ranska valloitti keskeisiä maa-alueita ja myöhemmin 1400-luvulla Espanja oli mukana mittelöissä. Kummallekin valtiolle oli tyypillistä rajoittaa markkinoiden vapautta, mikä johti teollisuuden heikkenemiseen mantereella. Tästä seurasi hyvä tilaisuus Englannille. 

ENGLANTILAINEN KAPITALISMI
Kapitalismi alkoi kehittyä Englannissa 1100-luvulla, kun italialaiset kauppiaat ja pankkiirit rantautuivat sinne Magna Cartan turvaamien oikeuksien perässä. Vapauden ja hyvien omistusoikeuksien myötä Englannin talous kehittyi ja esimerkiksi 1800-luvulla koettu teollinen "vallankumous" on tosiasiassa tämän pitkän kehityskulun tulosta. 

Villateollisuus on esimerkki alasta, jonka muutosten myötä tämän ajan talouden kehitystä voidaan ymmärtää paremmin. Ulkomaisen rekrytoinnin, vapauden ja teknologian myötä Englanti valloitti maailman villamarkkinat. 1300-luvun alusta 1500-luvun puoleen väliin tultaessa Englannin villan vienti kasvoi 30-kertaiseksi.  

Vesivoiman avulla miestyövoiman määrä ja työhön kulunut aika romahti villateollisuudessa. Vesivoimaa oli helpommin saatavilla maaseudulla, mikä aiheutti villantuottajien hajaantumisen pois kaupungeista, irti kiltojen rajoitusten vaikutuspiiristä. Muualla Euroopassa taas omistusoikeus ei ollut maaseudulla turvattu, maaherrojen ottaessa mielivaltaisesti talonpoikien omaisuutta halutessaan. 

Huomionarvoista Englannin villateollisuudessa oli myös sen markkinavetoisuus. Killoille oli tyypillistä säädellä tuotteita ankarasti esimerkiksi perinteiden nojalla, mutta maaseudulle hajaantuneet villantuottajat olivat vapaita tuottamaan sitä, mitä ihmiset halusivat. Näin kysyntään pystyttiin reagoimaan tehokkaasti.

Englannin nousu maailman markkinoiden mahdiksi perustui myös pitkälti hiilen käyttöönottoon. 1300-luvun taitteessa Lontoon väkiluku kasvoi voimakkaasti ja polttopuun kysyntä kasvoi. Aiemmin liian kalliista hiilestä tuli varteenotettava vaihtoehto, jolloin hiiliteollisuus alkoi kehittyä. 
Tehostunut kaivostoiminta moninen innovaatioineen johti siihen, että kuumemmin palavaa hiiltä oli edullisemmin saatavilla, ja näin esimerkiksi metallinkäsittely kehittyi. Pian Englantilaisilla oli parhaat kanuunat, ja myös ensimmäiset junaraiteet, joskin hevoskärryjen käyttämät, keksittiin hiilen kuljetuksen Englannissa. 

HANSALIITTO
Hansaliitto oli elimellinen osa kaupankäynnin kehittymistä Euroopassa. Pohjois-Saksan rannikkokaupungit ja Pohjoismaat muodostivat tämän kauppaliiton, joka kauppasi turkiksia, metalleja, suolakalaa, maataloustuotteita, kynttilöitä ja monia muita hyödykkeitä Eurooppaan. 

Hansaliiton merkitys oli erityisen suuri siksi, että tuotteita kerättiin hyvin laajalta maantieteelliseltä alueelta, mikä taas mahdollisti paikallisen erikoistumisen. Näin eri alat pystyivät kehittymään nopeammin. 

AASIALAISET YHTEYDET
Italialaiset kaupunkivaltiot olivat keskiajan merkittävimpiä kauppakeskuksia. Niillä oli 1300-luvun puoliväliin mennessä luotettavat yhteydet aina Kiinaan asti, jonne vietiin puuvillaa, metalliesineitä ja esimerkiksi hevosia, ja vastaavasti tuontitavarana olivat edullinen silkki ja monet muut luksustuotteet. 

Kuitenkin 1368 mongolien valtakauden syrjäyttänyt Ming-dynastia katkaisi kauppasuhteet, sillä sen  eliitti piti kaikkia ulkomaisia suhteita vaarallisina ja halveksuttavina. 

EUROOPAN YLIVERTAINEN TEKNOLOGIA
1200-1500 -luvuilla Eurooppa oli maailman teknologisen kehityksen ylivertainen edelläkävijä.

Masuuni mahdollisti edullisen ja kestävän raudan valmistamisen, mikä taas näkyi kaikkien metallia vaativien työkalujen kehityksessä. Kiinalaiset saattoivat keksiä masuunin aiemmin, mutta näyttää siltä, että 1150-luvulla masuuni keksittiin myös Ruotsissa, mistä se levisi muualle Eurooppaan. (Aiemmassa blogipäivityksessä puhetta oli siitä, kuinka Kiinan hovi tuhosi kukoistavan metalliteollisuuden säädöksillään.)

Merenkulun merkittäviä muutoksia oli parempien laivojen kehittäminen. Kaleereista siirryttiin kaljuunoihin ja karakki-laivoihin. Karakit olivat esimerkiksi Henri V:n, Kolumbuksen ja Vasco da Gaman suosiossa niiden kestävyyden ansiosta. Kaljuuna sai viimeistellyn muotonsa 1550-luvulla ja sen etuna oli kanuunoiden sijoittaminen useampaan kerrokseen ja parempi vakaus. 

Kanuunat ja käsiaseet kehittyivät huimasti 1300-luvulta eteenpäin. Metalliteollisuuden keksintöjen ja ruudin myötä kanuunoista tuli pienempiä ja keveämpiä ja ne yleistyivät nopeasti eurooppalaisessa sodankäynnissä. Vastaavasti käsiaseet kehittyivät kömpelöistä ja raskaista hakapyssyistä suhteellisen nopeasti käyttökelpoisiksi musketeiksi. 

Esimerkki eurooppalaisten kanuunoiden ylivoimasta nähtiin 1509, kun kahdeksantoista portugalilaista sotalaivaa päihitti rannikkotykistön tukeman, 100-laivaisen muslimilaivaston. Sama toistui myös kuuluisassa Lepanton taistelussa, kun Espanja ja Italia torjuivat suuren Ottomaanien laivaston. 

Näiden kehityskulkujen myötä kiinnostus löytöretkiä kohtaan kasvoi, ja niistä vuorossa sitten ensi kerralla. 

How the West Won - Tieteen teologinen pohja

Matka Rodney Starkin parissa jatkuu jälleen, tällä kertaa luvassa on kaikkein perustavanlaatuisimman elementin, tiedon tavoittelun merkitys länsimaiden menestyksen siivittäjänä. Huolimatta sen nykyisestä epämuodikkaasta asemesta, on teologia ollut keskeisessä roolissa tiedonjanon sytyttämisessä länsimaissa. Keskiajan teologia, skolastiikka on erityisesti ollut edelläkävijänä tieteellisen menetelmän ja yliopistojen kehittämisessä. Teologia kantoi mukanaan rationaalisen kreikkalaisen filosofian perinnettä, luoden pohjan esimerkiksi luonnonfilosofialle, joka edelsi luonnontieteitä. 

TEOLOGIA JA LUONNONFILOSOFIA
Länsimaisen teologian lähtökohtana on ajatus Jumalasta ja tämän luomistyöstä rationaalisena, tietoisena ja kaikkivoipana olentona. Oletus Jumalan rationaalisesta, tietoisesta luonteesta mahdollisti järjen soveltamisen Jumalan ja luomistyön ymmärtämiseen ja uskon siihen, että ihmisellä on kyky ymmärtää maailmaa tietoisen järkensä avulla. 

Esimerkiksi kaukoidän uskonnoissa Jumalaa ei pidetty tietoisena olentona, joka toimisi järjellisesti, ja islamissa Jumalaan suhtauduttiin ihmisille käsittämättömänä mysteerinä, minkä seurauksena Jumalan luomistyön järjelliseen tutkimukseen suhtauduttiin penseästi. 

Länsimaiset teologit olivat elimellisessä roolissa järjen soveltamisessa kysymyksiin esimerkiksi astrologiasta, orjuudesta ja kaupankäynnistä, joiden kaikkien kohdalla tapahtui merkittävää kehitystä teologisten doktriinien kehittymisen myötä. 

Luonnonfilosofia, siis varsinaisia luonnontieteitä edeltänyt luonnon tutkiminen oli keskeinen osa teologien koulutusta, ja monet teologit opettivatkin uriensa alussa luonnonfilosofiaa yliopistoissaan. 

YLIOPISTOJA KEKSIMÄSSÄ
Vaikka nykypäivänä on ollut lukuisia yrityksiä jäljittää yliopistojen historia länsimaiden ulkopuolelle, ei siitä pääse eroon, että ensimmäiset yliopistot, joissa keskityttiin tiedon tavoitteluun – eikä esimerkiksi uskonnon ja kulttuurin toisintamiseen – ovat länsimainen ja kristillinen ilmiö. 

Ensimmäinen yliopisto perustettiin 1088 Italian Bolognaan ja seuraavien parin sadan vuoden aikana kymmeniä yliopistoja alkoi ilmestyä ympäri länttä, aina Ruotsin Uppsalaan asti. 

Yliopistojen teologisilta skolastikoilta perimään ajatusmaailmaan kuului uuden tiedon tavoittelu, vanhan tiedon kyseenalaistaminen sekä voimakas painotus empiiriseen tutkimukseen; jos asiaa voitin tutkia empiirisesti, sitä tuli tutkia siten. Esimerkiksi ruumiinavaukset yleistyivät keskiajalla, jolloin lääketieteellinen ja kuolinsyytutkimus kehittyivät roimasti. 

Yliopistot olivat niin kirkon, paavin kuin kuninkaiden ja paikallishallinnon suosiossa ja tutkijoita haalittiin suurilla taloudellisilla houkuttimilla minkä kerettiin. Tästä seurasi tutkijoiden ja siten uuden tiedon siirtyminen ja leviäminen paikasta toiseen, erityisesti kun latina oli oppineiden käyttämä kieli joka paikassa. 

PARIISIN YLIOPISTO
Pariisin yliopisto on länsimaisen yliopistoinstituution arkkityyppi. Käytännössä kaikki yliopistot ovat velkaa niin tieteellisessä kuin hallinnollisessa mielessä Pariisin yliopistolle. Pariisin yliopistosta ovat peräisin muun muassa sellaiset nimet kuin Peter Abelard, Tuomas Akvinolainen ja Jean Calvin, sekä lukuista kopernikaanisen käänteen tiedemiehet. 

Pariisin yliopistossa oli jo 1200-luvulla arvioiden mukaan 2500-5000 opiskelijaa ja useita satoja henkilökunnan jäseniä. Tyypillinen oppilas aloitti opintonsa 14-15 vuotiaana ja oli yleensä keskiluokkaisesta perheestä, esimerkiksi ritarin, kauppiaan tai käsityöläisen poika. Myös köyhiä oppilaita oli, ja yliopisto myönsi heille erityisluvan kerjätä. Pariisin latinalaiskortteli on saanut nimensä latinaa puhuneesta yliopiston väestä. 

Yliopiston oppilaiden elämään kuului myös alkoholin ja prostituoitujen huuruinen elämä. Yksi tämän railakkaan menon seurauksista oli 1229 sattunut useamman opiskelijan hengen vaatinut selkkaus viranomaisten kanssa. Yliopisto meni pariksi vuodeksi lakkoon, ja tästä seuranneet suuret taloudelliset tappiot saivat ennen pitkää itse paavin myöntämään yliopistolle täydellisen "akateemisen" vapauden, oikeuden valita opiskelijansa ja pitää yllä kuria siviilioikeudesta riippumatta. 

Yliopistojen opintotarjonta oli samankaltaista kaikkialla. Alussa opiskeltiin kielioppia, retoriikkaa ja logiikkaa (yhdessä nk. trivium) sekä aritmetiikkaa, geometriaa, astronomiaa ja musiikkia (yhdessä quadrivium). Kehittyneempiin opintoihin kuului klassikkojen opiskelua, erityisesti Aristoteleen logiikkaa, joka ohjasi suhtautumista kaikkiin oppiaineisiin.

Pitkälle edenneet jaettiin neljään ryhmään, teologiaan, lakiin, lääketieteeseen ja luonnonfilosofiaan. 

Itse yliopiston henkilökunnalle opettaminen oli ensisijainen velvollisuus ja vain harvat päätyivät itse tutkimaan ja edistämään tietoa. (Stark kritisoi happamasti modernia yliopistoa, jossa monet tiedekunnat suoltavat ulos tarpeetonta triviatietoa, koska siihen, että kaikki tekevät tutkimusta, uskotaan kuin pyhään lehmään.)

SKOLASTIIKKA JA KOPERNIKAANINEN KÄÄNNE
Stark argumentoi, että nykyään "Tieteellisenä vallankumouksena" tunnettu Valistuksen ajan ajatus kristinuskon voiman hiipumisesta ja siten tieteellisen ajattelun noususta on puppua. Tosiasiassa Uuden Ajan suurimmat tiedemiehet rakensivat nimen omaan vuosisatoja kasvaneen teologisen ja skolastisen tiedon varaan. Esimerkiksi Nikolaus Kopernikuksen teoria aurinkokeskeisestä maailmasta ei syntynyt tyhjästä, vaan Kopernikus sai oppinsa merkittävissä yliopistoissa ympäri Italiaa.

Seuraavaksi seuraa joukko tiivistelmiä merkittävistä keskiajan ajattelijoista:

Robert Grosseteste (1175-1253)
Normannien kasvattama Grosseteste vaikutti Oxfordissa ja Pariisissa. Hän edisti optiikkaa ja fysiikkaa. Merkittävimmän panoksensa hän antoi kuitenkin tieteelliselle menetelmälle. Grosseteste painotti yksittäisestä tapauksesta yleistämistä, mikä on empiirisen menetelmän kulmakivi.

Johannes de Sacrobosco (1195-1256)
Brittitaustainen de Sacrobosco vaikutti Pariisissa. Hän toi hindu-arabialaiset numeromerkit Euroopan yliopistoihin ja vakiinnutti käsityksen taivaankappaleiden pyöreästä muodosta. 

Albertus Magnus (1200-1280)
Baijerilainen Magnus opiskeli Paduassa ja ympäri Saksaa, päätyen lopulta Pariisiin. Hän kehitti kasvitiedettä, teologiaa, maantiedettä, astronomiaa ja kemiaa lähes neljässäkymmenessä teoksessaan, ansaiten lempinimen "Doctor Universalis". 

Roger Bacon (1214-1294)
Filosofina ja fransiskaanimunkkina tunnettua Baconia on kutsuttu "Ensimmäiseksi tiedemieheksi", sillä hän otti Grossetesten havaintoja painottavan tutkimusmenetelmän vakavissaan ja kehitti sitä eteenpäin. Baconin Opus Majus kattaa 2000 sivussaan massiivisen määrän eri alojen tieteellistä tietoa. Bacon korosti kokeilun arvoa ja väheksyi auktoriteettiuskoa. Baconin johdolla empiirinen menetelmä valtasi alaa vain järkeä painottaneilta edeltäjiltään. Kiinnostavana seikkana voi mainita Opus Majuksessa ennustetun esimerkiksi mikroskoopit, teleskoopit ja lentävät kojeet. Kokeilun, tarkkailun ja matematiikan yhdistämällä Bacon varusti tulevaisuuden tiedemiehet heidän tärkeimmillä työkaluillaan. 

Campanus da Novara (1220-1296)
da Novara oli erinomainen matemaatikko, mutta hänen tärkeimmät saavutuksensa oli Eukleideen "Alkeet" -teoksen ja Ptolemaioksen pääteoksen Almagestin kääntäminen. Molemmat olivat länsimaisen yliopistomaailman merkkiteoksia satoja vuosia. 

Theodoric de Fribourg (1250-1310)
de Fribourg kehitti optiikkaa suurin harppauksin tutkimalla sateenkaaria kokeellisesti. 

Tuomas Bradwardine (1290-1349)
Ruttoon kuolleen Bradwardinen perintö liikkeen ja dynamiikan tutkimuksessa on merkittävä. 

William Okkamilainen (1285-1349)
Lähinnä selityksen yksinkertaisuutta korostavasta periaatteesta, "Okkamin partaveitsestä" tunnettu Okkamilainen oli tuottoisa filosofi. Okkamin keskeinen tieteellinen keksintö oli, että avaruus on itse asiassa tyhjiö, ja Newtonin ensimmäistä lakia ennakoiden hän päätteli, että kerran kun taivaankappale on liikkeessä, ei se tyhjiössä pysähdy. Kreikkalaiset olivat aiemmin siis uskoneet, että tyhjiötä ei voi olla, ja että taivaankappaleet ovat eläviä olentoja, jotka jatkuvasti työskentelevät avaruuden kitkaa vastaan. 

Jean Buridan (1300-1358)
Hohdokkaana pariisilaishahmona tunnettu Buridan kehitti ajatuksen inertiasta, jonka mukaan ilman vastusta kappale jatkaa liikettään, esimerkiksi jos heität pallon eikä ilmanvastusta olisi, jatkaisi se liikettään. Buridanin ja Okkamilaisen ajatukset siis olivat hyvin lähellä toisiaan tällä saralla, mutta teologiassa miehet olivat ankaria kiistakumppaneita. 

Nicole Oresme (1320-1382)
Lisieuxin piispana tunnettu Oresme oli merkittävä taivaankappaleiden liikkeiden tutkija. Hän osoitti, että maa pyörii akselinsa ympäri, minkä takia muut taivaankappaleet näyttävät pyörivän maan ympäri. Oresme oivalsi myös, että maapallon pyörimisliike vaikutti myös sen pinnalla oleviin kohteisiin, myös ilmakehään. Näin Oresme kumosi ajatuksen siitä, että jatkuvan pyörimisliikkeen pitäisi aiheuttaa jatkuvaa tuulta. 

Albert Saksilainen (1316-1390)
Saksilainen jatkoi Buridanin fysiikan kehittelyä, mutta hänen päätyönsä oli edeltäjiensä töiden summaaminen ja lukuisten todistusten kehittely teoksessaan "Physics", jota luettiin useita satoja vuosia Euroopan yliopistoissa.

Pierre d'Ailly (1350-1420)
d'Ailly tarkensi maapalloa koskevia mittauksia "Ymago Mundi" teoksessessaan. 

Nikolaus Cusalainen (1401-1464)
Cusalainen päätteli, että oli mahdotonta yksinkertaisten havaintojen perusteella päätellä, liikkuiko maa muiden taivaankappaleiden ollessa paikoillaan, vai päinvastoin. Näin ollen ei voi myöskään olettaa, että maa pysyisi paikallaan. Okkamin partaveistä soveltaen Cusalainen oletti, että maa liikkuu, ei muut taivaankappaleet. 

Nikolaus Kopernikus (1473-1543)
Kopernikus oli hyvin perillä kaikista edellä mainituista tieteellisistä kehityksistä. Kopernikuksen työn viehätysvoima perustui kuitenkin siihen, että hän osoitti matemaattisesti auringon olevan maailmankaikkeuden keskipiste. On kuitenkin huomautettava, että Kopernikus joutui keksimään ad hoc -selityksiä laskelmiensa epätarkkuuksille, koska hän ei tiennyt planeettojen kiertoratojen olevan ellipisin, ei puhtaan ympyrän muotoisia. Kopernikuksen laskelmat eivät siis olleet väitetty suuri käänne, vaan yksi pykälä tieteellisessä kehityskulussa, joka myöhemmin sai jatkoa niin Newtonin kuin Einsteininkin töissä. 

Kukaan edellä käsitellyistä ei ollut kapinallinen sekularisti, vaan he olivat kristillisiä ajattelijoita, monet vieläpä piispoja tai pappeja. 

Kristinuskosta ponnistanut yliopistoinstituutio ja sen sisällä kasvaneet tieteelliset löydöt ovat puksuttaneet eteenpäin tasaista kehityskulkua. Ajatukset suurista, eritoten uskonnonvastaisista, tieteellisistä vallankumouksista ovat sen sijaan virheellisiä, viihteellisiä kuvauksia ajan tapahtumista. 

Ensi kerralla on vuorossa paluu maan pinnalle tieteen ja filosofian sfääreistä, talouden, kaupan ja teknologian pariin. 

Essee siitä, miksi kannattaa olla rehellinen

Tässä esseessä hahmottelen monia ajatuksia, jotka viime aikoina ovat velloneet mielessäni. Osa näistä ajatuksista perustuu vuosia jatkuneeseen liikuntaharrastukseeni ja sen puitteissa oppimiini asioihin, ja toisen osan yhdistävin tekijä on psykologian professori Jordan Petersonin monet luennot ja julkiset puhetilaisuudet, jotka hän on videoinut ja julkaissut Youtubessa. Käsiteltäviä aiheita ovat muun muassa oppiminen, masennus, evoluutio, sekä rehellisyys ja valehtelu. Nämä päällisin puolin toisistaan hyvinkin poikkeavanlaiset ajatukset tuntuvat liittyvän toisiinsa. Jos olen menestyksekäs, näiden asioiden väliset yhteydet selkiävät tämän kirjoituksen myötä, jos eivät kokonaan, niin ainakin osittain. Lähden liikkeelle yleisemmistä periaatteista ja nivon niitä parhaani mukaan yhteen omien kokemuksieni kautta esseen edetessä. 

Haluan aloittaa evoluutiosta ja joistain sen alle kuuluvista ilmiöistä. Evoluution, siis elämän kehittymisen perustavanlaatuinen laki on tiivistettävissä ajatukseen ärsykkeen, palautumisen ja sopeuman jatkuvasta vuorovaikutuksesta. Tämä tarkoittaa sitä, että kerta kaikkiaan minkäänlaista muutosta ei elävässä oliossa tapahdu, ellei se kohtaa jonkinlaista ärsykettä, mikä pakottaa olion muuttumaan jollain tavalla. Ärsyke on aina jotain sellaista, mikä kuluttaa olion resursseja. Jos resursseja kuluu liikaa, olio palautuu vain entiselle tasolleen, heikkenee ja äärimmäisessä tapauksessa lopputulos on kuolema. Jos taas ärsyke on sopivan haastava ja oliolla on mahdollisuus kuluttaa resursseja siten, että palautuminen mahdollistuu, niin olio palautuu ja vahvistuu yli aiemman tasonsa. Vahvistuminen ennakoi sitä, että sama ärsyke saattaa toistua, jolloin vahvempi olio selviytyy ärsykkeestä paremmin kuin heikko. Simppeliä, eikö?

Keho on välttämätön edellytys sille, että minkäänlaista elämää voi olla. Tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvältä, mutta tästä seuraa joitain kiintoisia, nykypäivän arkiajattelulle epäintuitiivisia asioita. Esimerkiksi tekoälyn ja robottien kehittäjät havaitsivat 1960-luvulla, että asioiden näkeminen on tavattoman monimutkainen prosessi. Alunperin ajateltiin, että maailmassa on objekteja, kuten tuoleja, mukeja, taloja, autoja, muita ihmisiä ja niin edelleen. Sitten yksinkertaisesti kun avaa silmät ja katsoo maailmaa, nämä objektit näyttäytyvät katsojalle. Tämä ei pidä paikkaansa. Tekoälyn kehittäjät eivät kertakaikkiaan pystyneet edistymään näkemisen robotisoinnissa, ennen kuin 1990-luvulla alettiin ymmärtää, että keho on välttämätön edellytys sille, että asioita on mahdollista nähdä. 

On vaatinut 3 miljardia vuotta, että yksinkertaisesta parisoluisesta eliöstä on kehittynyt olio, jolla on toimiva näkökyky. Kuvittele vaikka, että olisit liikuntakykyinen, mutta aistiton. Kuinka monta kertaa päätyisitkään hukkumaan, tippumaan jyrkänteeltä (pahimmassa tapauksessa tulivuoreen) tai mihin tahansa muuhun kuolettavaan onnettomuuteen? Puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa olisi löytää ruokaa. Näkisin, että tämä on se alkutila, josta yksisoluiset eliöt ovat aikanaan lähteneet liikenteeseen. Jokaisesta sukupolvesta ne, joissa tapahtui suotuisia muutoksia päihittivät lisääntymiskamppailussa ne, joissa muutoksia ei tapahtunut. Vaati suunnattoman suuren määrän yhteentörmäyksiä (myös kirjaimellisesti) ja muita tapahtumia, ennen kuin alkumyrmelömme hoksasivat että ”hei, eikös tuntoaisti olisi hyvä juttu, sitten ei päädyttäisi tuonne kiehuvaan pätsiin meren pohjassa”. Ennen pitkää tuntoaisti ei riittänytkään ja näköaisti kehittyi, sillä onhan parempi olla koskematta laavaan joka kerta edes hiukan vertaa, jos sen kerta näkemällä voi välttää. Yritän tässä siis tuoda esiin sen, että keho ja aistit ovat tavattoman pitkän ajan kuluessa kehittyneitä vastauksia kysymykseen ”kuinka selviytyä ja lisääntyä”. 

Kehon sijoittaminen välttämättömäksi edellytykseksi sille, että maailmaa voi havainnoida ja kokea johtaa siihen, että itse tieto maailmasta rakentuu kehollisen kokemuksen kautta. Osa tästä kokemuksesta on koodautunut meihin evoluution myötä geneettisenä informaationa, osa taas on kunkin omaa elämänkokemusta. Koska tieto rakentuu ensisijaisesti kehon kautta, tällöin artikuloitu, älyllistetty tieto on jotain sellaista, mikä kasvaa kehon kokemusten pohjalta. Näin inhimillisestä tiedosta voi esittää seuraavanlaisen kehityskulun: ensiksi tieto koodautuu fyysisiin kehoihimme, sitten se dramatisoidaan ja lopuksi abstrahoidaan selkokielelle. Näin ollen tieto esiintyy aluksi ”hiljaisena” käytännön toimintana (osasimmehan tehdä paljon asioita ennen puhumista tai symbolista representaatiota), esimerkiksi kalan syödessä. Vastaavasti taas susilaumoilla on kehittyneitä sosiaalisia hierarkioita, joissa valtakamppailut monesti ratkaistaan eräänlaisilla näytelmillä: kaksi urossutta uhittelevat toisilleen, toinen luopuu, paljastaa kaulansa ja voittaja feikkaa purevansa kaulan poikki. Tällöin susilauma säästyy veren vuodatukselta, ja lauma voi palata metsästyksen pariin täysilukuisena. 

Tällaiset draaman kaltaiset esitykset ovat pitkälle kehittyneitä, syvälle koodatun geneettisen informaation ja ympäristön vuorovaikutuksen aikaansaamia menetelmiä toimia menestyksekkäästi evoluution näkökulmasta. Ensiksi siis tieto varastoituu hiljaisena käytönnön toimintana kehoon, sitten se alkaa esiintyä edellä kuvaillussa draamankaltaisessa muodossa. Ihmisillä kyky dramatisoida asioita on hyvin pitkälle kehittynyt. Esimerkiksi uskontoja on mahdollista tarkastella hyvin kehittyneinä, vaikeita ja abstrakteja käsityksiä ilmaisevina dramaattisina järjestelminä. Vaikkapa klassisen Saatanan tapauksessa kyseessä on pitkällä aikavälillä tislattu käsitys siitä, minkälainen henkilö on täydellisen paha. Kukaan yksittäinen henkilö tuskin on Saatanan ruumiillistuma (eikö muuten ole kiehtovaa, että tuota sanaa käytetään tällaisessa tapauksessa?), vaan eri ihmiset ovat tehneet läpi historian pahoja tekoja, joista ennen pitkää on osattu abstrahoida näiden tekojen arkkityyppi. 

Viimein, modernin rationaalisen maailmankuvan myötä on kehittynyt ajatus rationaalisesta, selväjärkisesti ilmaistusta, tieteellisestä tiedosta. Vasta kun ihmisen älyllinen kapasiteetti ja fyysiset edellytykset (esim. puhekyky) ovat kasvaneet niin suuriksi, että on ollut mahdollista alkaa artikuloida informaatiota draamaakin abstraktimmalla tasolla, on tällainen moderni tieto tullut mahdolliseksi. Nykypäivänä on hyvin tyypillistä ajatella, että teoreettinen tieto on jollain tavalla puhtaamapaa tai ”totuudellisempaa” kuin esimerkiksi draaman tai toiminnan kautta ilmaistu tieto, mutta se on erheellinen luulo. Tässä esseessä en paneudu kuitenkaan pidemmälti moderneihin käsityksiin tiedosta, sillä suuntaan nyt kohti toista, tiedon evolutiiviselle kehitykselle analogista aihetta. 

Kehityspsykologi Jean Piaget havaitsi, että leikkiminen on moraalin kasvupohja. Tarkemmin sanoen leikkiminen on se prosessi, jonka varassa ihmiset (ja muut nisäkkäät) harjoittelevat moraalista yhteistoimintaa. Tässä on kuitenkin korostettava, että edellä kuvailtu kehon, draaman ja abstraktin informaation kehityssuhde säilyy. Esimerkki kehoon vakiintuneesta rakenteesta on aivoissa piilevä ”leikkijärjestelmä”, joka löytyy monilta nisäkkäiltä. Käytännössä voit testata tätä esimerkiksi koiran, lapsen (tai vaikkapa aikuisen) kanssa: tiedät luultavasti intuitiivisesti minkälainen elekieli toimii, kun haluat leikkiä koiran tai lapsen kanssa, tai ainakin tunnistat koiran leikkisän käyttäytymisen hännän heilutuksesta ja jopa sen ilmeistä. Tämä viittaa siihen, että leikillä on ollut suuri merkitys evoluutiossa. Vastaavasti draaman tasoa, sekä sen eroa abstraktiin informaatioon korostaa 6-vuotiaiden leikki sääntöineen: jos jututat yhtä 6-vuotiasta leikin yhteydessä, tämä ei tiedä mitkä ovat leikkiä ohjaavat säännöt, mutta hän osaa silti toimia niiden pohjalta. Yhteistoiminnassa  kehollinen ja dramatisoitu tieto mahdollistaa onnistuneen vuorovaikutuksen. Vasta kun lapsi kehittyy riittävän pitkälle, mahdollistuu abstraktein käsittein kommunikointi. 

Piagetin havainto moraalin kehittymisestä leikin kautta on yhteydessä hänen laajempaan, konstruktivistiseen psykologiaan. Sen keskeisenä teesinä on, että yksittäisistä fyysisistä toimenpiteistä kasvaa yleisempiä käsityksiä siitä, miten toimia. Yksi tällainen kehityskulku, joka voisi havainnollistaa tällaista moraalin evolutiivista kehitystä on esimerkiksi ”älä lyö leikkitoveria nyt → älä lyö leikkitoveria koskaan → leiki reilusti → ole aina reilu → ole hyvä ihminen”. Abstraktion määrä kasvaa tasolta seuraavalle edetessä, ja jokainen taso sisältää aina joukon muitakin käsityksiä. Esimerkiksi käsitykseen siitä, mitä kuuluu hyvänä ihmisenä olemiseen sisältyy toki paljon muutakin kuin pelkkä leikkitoverin lyömättä jättäminen jonain tiettynä tiistai-iltapäivänä. Näin ollen hyvin yksinkertaisista, kehollisista toimenpiteistä kasvaa ajan mittaan käyttäytymismalleja, joiden varassa menestyksellinen toiminta mahdollistuu. Sitten tämä kehollisesti ilmaistu moraali muuttuu ennen pitkää draamaksi ja lopulta abstrakteiksi moraalisiksi periaatteiksi, kuten vaikka käsitykseksi yksilön koskemattomuudesta tai ihmisarvosta. 

Oppiminen on kategoria, jota voi soveltaa hyvin edellä kuvailtujen ilmiöiden jäsentämiseen. Oppimisen ennakkoehtona on se, että menee oman kokemuskenttänsä, eli mukavuusalueensa ulkopuolelle. Oppimista ei voi tapahtua, ellei kohtaa jotain, mitä ei ole aiemmin kohdannut. Tämä voi käytännössä tarkoittaa jotain täysin uutta, mutta ennestään tutut asiat voivat myös opettaa paljon, jos niitä tarkastelee uudenlaisesta näkökulmasta. Esimerkiksi juuri näköaistin kehitys on ollut massiivisen pitkä oppimisprosessi, jossa lukemattomien virheiden seurauksena alkoi pikkuhiljaa kehittyä jotain etäisesti nykyistä, hyvin hienostunutta näköaistiamme muistuttavaa.

Omalla kohdallani hyvä esimerkki oppimisesta oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemisenä on ollut voimaharjoittelu. Pidän tästä esimerkistä siksi, että se soveltuu äärimmäisen hyvin ärsyke-palautuminen-sopeuma -kiertokulkuun ja siksi, että se ei ole tyyppiesimerkki kouluissa opetettavasta kirjaviisaudesta, mikä nähdäkseni avaa mahdollisuuden hahmottaa oppiminen paljon laajempana ilmiönä, kuin miten sitä tyypillisesti kuvataan. Viime keväänä minulla oli ensimmäistä kertaa riittävää tahdonvoimaa toteuttaa ankaran matemaattinen ja progressiivinen harjoitusohjelma. Yksi harjoitteistani oli tehdä jalkakyykkyä kolme kertaa viikossa siten, että lisäsin kuormaa jokaisella harjoittelukerralla yhden kilogramman. Jokaisella harjoituskerralla tein kolme sarjaa samalla kuormalla ja jokainen sarja koostui viidestä toistosta. Harjoituskertojen välissä pidin huolta siitä, että nukun riittävästi ja söin runsaasti ravitsevaa ruokaa. Jokainen yksittäinen kyykkytoisto ja sen eri osat, jokainen suupala ja unen hetki pitivät yllä ärsyke-palautuminen-sopeuma -kiertokulkua siten, että pystyin lisäämään kuormaa useamman kuukauden ajan. Saavutinkin suuren ennätyksen harjoitteluohjelman lopussa. 

Mitä tekemistä jalkakyykyillä sitten on oppimisen kanssa? No, ottamatta edes puheeksi niitä psykologisia muutoksia, joita tällaisen ankaran harjoitusohjelman myötä tapahtuu, oli ohjelma tyyppiesimerkki järjestelmällisestä mukavuusalueen ulkopuolelle menosta. Tärkeää prosessissa oli maltillinen edistyminen ja pienten tekojen tekeminen oikein kerta toisensa jälkeen. Kiintoisana sivuhuomiona haluaisin tässä nostaa esiin ajatuksen, että tarkkailessa ihmisten toistuvaa toimintaa, erityisesti jos kyseessä on vapaaehtoinen ja haastava toiminta, kannattaa miettiä, mitä henkilö parhaillaan oppii. Esimerkiksi juuri fyysinen harjoittelu on hyvä esimerkki monimutkaisesta prosessista, jossa pintapuolisesti vulgaariin toimintaan voi liittyä paljon artikuloimatonta, draamaan ja kehoon koodautunutta tietoa ja tällaisen tiedon hankkimista. Vastaavasti riehakkaiden lasten leikkipaini ei ole vain ”energian purkamista” vaan monimutkaista, moraalin ja sosiaalisen käyttäytymisen opettelua. (Siitä voisi puhua paljonkin, miksi lapsille syötetään ADHD-lääkkeitä, jotka nimen omaan sammuttavat leikkijärjestelmän aivoissa, kun he eivät pysty keskittymään koulussa hiljaa pulpetin takana...)

Toinen esimerkki, joka omalla kohdallani viimeistään vakuuttaa minut mikrotason tekojen tärkeydestä suurten tavoitteiden saavuttamiseksi on tekeillä oleva graduni. Kun olen määrätietoisesti käynyt käsiksi jonkin graduni luvun alaluvun kappaleen virkkeeseen, olen aina saanut hyvää tulosta aikaiseksi. Sen sijaan yleisen hahmottelun jälkeen gradun laajempaan kokonaisuuteen paneutuminen ei ole tuottanut kuin ahdistusta. Vain suuntautumalla riittävän pieneen osa-alueeseen kerrallaan, pystyn edistymään työssäni. Huomionarvoista on se, että esimerkiksi yhden virkkeen kirjoittaminen ei ole enää kauhean kaukana esimerkiksi yksittäisestä näppäimen painalluksesta, mikä korostaa kehollisen toiminnan ensisijaisuutta abstraktimpien tavoitteiden toteuttamisessa. 

Näiden kahden tavoitteiden saavuttamista koskevan esimerkin jälkeen tasapainotan tilannetta kirjoittamalla masennuksesta. Ennen kuin käyn itse masennukseen käsiksi, nostan kuitenkin esiin joitain fysiologisia seikkoja. Dopamiini on mielihyvää tuottava hormoni, jota erittyy silloin, kun ihminen kokee kulkevansa kohti mielekästä päämäärää (nyt ei puhuta kuitenkaan kokaiinista, joka aiheuttaa voimakasta dopamiinin eritystä). Esimerkiksi flow-tila on hyvä esimerkki tällaisesta tilanteesta. Kun taas vastaan tulee odottamaton este, on reaktiona ahdistus ja pysähtyminen. Esimerkiksi jos olen hyvin orientoitunut harjoittelemaan salilla kovaa, niin pienen venähdyksen sattuessa ahdistun ja joudun miettimään miten minun pitää toimia, jotta matka kohti päämäärää voisi jatkua. Vastakohtana taas positiiviselle tuntemukselle ovat pelko ja paniikki, jotka ovat merkkejä siitä, että tavoitteesta etäännytään. Kärjistäen siis olemme kolmivaihteisia olioita: eteen, seis, taakse. 

Jotta dopamiinista voi saada positiivisessa mielessä tehot irti, on määriteltävä omat tavoitteet niin selkeästi, että tietää, mitä mikrotason kehollisia toimenpiteitä on tehtävä niiden saavuttamiseksi. Tämä on vaikeaa, ja siksi esimerkiksi saamattomuus on niin yleistä (eikä vähiten allekirjoittaneelle). Ongelmaksi muodostuu se, että jos ei ole selvillä, mitä tarkalleen pitää tehdä, on mahdotonta orientoida itseään riittävän yksityiskohtaiseen toimintaan ja tällöin ajan tulee haaskanneeksi joko häiriötekijöiden parissa tai märehtiessä liian abstraktin tason kysymyksiä. Tässä kohtaa pääsemme masennukseen. (Diskleimeri: täytyy ottaa huomioon, että masennus on catch-all -kategoria, jonka alle on sijoitettu suuri joukko toisistaan poikkeavia ilmiöitä, en missään nimessä väitä, että tämä olisi lopullinen sana masennuksesta).

Terveen ihmisen voi ajatella suuntautuvan oikeassa suhteessa mikrotason ja abstraktimman tason ilmiöihin. Esimerkiksi virheen sattuessa henkisesti tasapainoinen ihminen toteaa jotain tyyliin ”kas, virhe, korjataanpa se”. Sen sijaan masentuneen ihmisen ajattelussa orientoituminen kohti tavoitteita ei onnistu kunnolla. Tällöin pienen virheen sattuessa vakavasti masentunut ihminen päätyy automaattisesti pohtimaan, onko hän ylipäänsä kelvollinen ihminen. Tälle voi olla joko psyko-fysiologisia tai eksistentialistisia syitä, mutta joka tapauksessa kyseessä on sairaus, joka tekee mahdottomaksi hedelmällisen suhtautumistavan oppimiseen ja sen edellyttämiin virheisiin. Jos vaikka kuntosalilla päätän lisätä kuormaa liikaa tai jos gradua kirjoittaessa mietin vain koko työn valmistumista enkä yksittäisten osuuksien tekemistä, on tavattoman vaikeaa suunnata huomionsa tilanteen vaatimiin mikrotason toimenpiteisiin. Masentuneella ihmisellä tämä vielä korostuu, sillä tällöin koko organismi saattaa olla kykenemätön havaitsemaan, mikä on oikean tason toimenpide. Onhan kuitenkin niin, että joskus kysymys ”olenko edes kelvollinen ihminen” saattaa olla relevantti, mutta masentunut ihminen ei pysty tunnistamaan, milloin tämä on relevanttia. 

Alamme vihdoin päästä siihen, mikä alunperin sai minussa aikaan halun kirjoittaa tämä essee. Niin positiivisia päämääriä tavoitellessa kuin myös esimerkiksi mielenterveyteen liittyvien ongelmien kohdalla, olen ottanut vakavissani ajatuksen siitä totuus on jotain sellaista, minkä avulla näistä asioista voi saada tolkkua. Ensimmäinen askel tällä tiellä on ollut se, että olen parhaani mukaan lopettanut valehtelemisen. Riittävän pitkään jatkuneen valehtelun myötä ihmisestä itsestään tulee kykenemätön tunnistamaan sitä, mikä on totta. Äärimmilleen vietynä valehtelu voi esimerkiksi johtaa siihen, että ihmisestä tulee kaaoottinen ja ehkä jopa luulosairas : kun kyky hahmottaa mikä on totta pilaantuu liiaksi, on mahdotonta enää tunnistaa edes sitä, onko itse todella sairas vai ei, haluaako todella jotain vai ei, ja niin edelleen. 

Omalla kohdallani olen ollut kiitollinen siitä, että olen usein perehtynyt moniin asioihin – vaikkapa hyvin äärimmäiseen metallimusiikkiin – mahdollisimman ennakkoluulottomasti. Tuttavuus äärimmäisten ilmiöiden kanssa on tehnyt minusta myötämielisemmän kaikille niille kummallisille ajatuksille, joita alitajunnastani tietoisuuteeni vyöryy. Haluan tässä tuoda esille siis sen ajatuksen, että yksi tärkeimmistä askelista valehtelun lopettamisessa ja kohti totuutta kulkemisessa on omien, itseä koskevien ennakkokäsitysten sivuuttaminen. Tätä varten tarvitsee paljon myötämielisyyttä ja myös rohkeutta kohdata ne epämiellyttävät ajatukset, jotka esimerkiksi ovat valtavirtamoraalin vastaisia. Vain kohtaamalla ikävätkin ajatuksesi pystyt olemaan rehellinen itsellesi ja siten ohjaamaan itsesi kohti hyviä päämääriä. Sen sijaan, jos kauhistut mielesi syöveriä ja yrität sulkea sen kuin Pandoran lippaan, niin seurauksena on valtava joukko patologioita ja oireita, joita et pysty ymmärtämään. Niin kuin psykologi Carl Jung sanoi, tie kohti viisautta alkaa oman varjon kohtaamisella. Toisin sanoen – ja laajemmassa mittakaavassa – vain ymmärtämällä sen, että ihmiskunnan historia on täynnä hirmutekoja joita ihmiset ovat tehneet ja hyväksymällä sen, että sinä myös olet ihminen ja täysin kykenevä samoihin asiohin, pystyt ottamaan ohjat omassa elämässäsi. 

Valehtelusta sanon vielä sen, että se ei tarkoita pelkästään tietoista totuuden vääntelyä. Sen joukkoon kuuluvat myös totuuden kertomatta jättäminen, totuuden käyttäminen epämoraalisesti esimerkiksi jonkun tahalliseen satuttamiseen (mieti vaikkapa riitaa, jossa odotat, että saat ladata jonkin toden, mutta ilkeämielisen kommentin päin toisen naamaa) sekä sellaisten ajatusten omiminen, joita et ole todella sisäistänyt. Erityisesti viimeinen näistä on asia, jonka kanssa itse kamppailen, ja tässäkin esseessä on ajatuksia, jotka eivät ole vielä lainkaan riittävästi omaksi tekemiäni. 

Valehtelun lopettamalla on mahdollista alkaa tunnistaa tarkemmin sitä, mitä pitää totena. Tämä totuuden löytäminen ei tarkoita jonkin absoluuttisen totuuden tietämistä, vaan pyrkimystä artikuloida itsensä niin selkeästi kuin voi, jotta muilla ja itselläsi on mahdollisuus parhaansa mukaan korjata näitä väistämättä puutteellisia näkökulmia. Silmäsi tarkentuessa ja kuunnellessasi muiden palautetta kykysi hahmottaa sitä, millä tasolla sinun pitää kulloinkin toimia (siis pohtiakko kysymystä hyvästä elämästä vai keskittyä käsillä olevaan vaipanvaihtoon) parantuu. Näin syntyy positiivinen kierre, jossa entistä totuudellisempi ja tarkempi näkemys omasta tilanteestasi tekee entistä johdonmukaisemman ja tarkemman päämäärien asettamisen ja tavoittelun mahdolliseksi. 

Olen parisuhteessani huomannut, että mitä nöyremmin ja rohkeammin käyn käsiksi ongelmiin, sen paremmin asiat menevät. Olen myös pannut merkille, tosin sanon tämän hyvin varovaisesti, jopa sepkulatiivisest, että kykyni tunnistaa, että jokin on pielessä, on kasvanut sitä mukaa, kun olen pyrkinyt kohti rehellisyyttä. Tähän liittyy tiivisti se, että kehomme ovat täynnä tietoa ja viisautta, mutta tätä tietoa ei pysty käyttämään, jos on sotkenut suhteensa kehoonsa olemalla epärehellinen. Mitä rehellisempi olen, sen paremmin tunnistan onko kyseessä ongelma, joka koskee minua vai kumppaniani ensisijaisesti (esimerkiksi jokin trauma), onko kyseessä iso vai pieni ongelma ja niin edelleen. Kaikki tämä tapahtuu kauan ennen kuin osaan artikuloida mistä on kyse, ja kehoni viestit ovat hyivn konkreettisia, esimerkiksi ahdistus tuntuu rintakehässä ja masennus tulee silmien taakse. Näitä voi eittämättä pitää huuhaana, mutta omalla kohdallani tulokset tuntuvat puhuvan puolestaan. 

Päätän tämän esseen henkisempään sointuun. En tiedä, mihin suuntaan olen menossa näiden ajatusten kanssa, mutta seuraava on pohdituttanut minua. Friedrich Nietzsche kysyy eräässä aforismissaan: mitä vastaisit, jos elämäsi päätyttyä demoni kysyisi sinulta, haluaisitko, että kokisit juuri elämäsi elämän toistuvasti samanlaisena ajasta ikuisuuteen. Nietzschen ajatus, joka sivuaa voimakkaasti kristinuskon, mutta myös joidenkin muiden uskontoperinteiden ajatuksia oli se, että tavoitteena on pystyä – ilman itsepetosta – vastaamaan tuohon kysymykseen ”kyllä”. Yksi käsite, jolla tätä ajatusta voi kuvata, on rakkaus. Kyseessä ei kuitenkaan ole nykyajattelua dominoiva romanttinen rakkaus, vaan yleisempi, olemassaoloa kohtaan positiivisesti suhtautuvan henkilön tunne. Esimerkiksi kreikan kielessä sana ”agape” kuvastaa tätä tunnetta, siinä missä ”eros” viittaa romanttiseen ja eroottiseen rakkauteen. Mikä sitten on keino lähestyä tätä kosmista rakkautta?

Tähän ajatukseen olemassaolon rakastamisesta liittyy nähdäkseni hyvin perustellusti edellä kuvattu ajatus totuudesta. Jos uskot, että olemassaolo on pohjimmiltaan hyvää, niin silloin paras keino tehdä hyvää on toimia niin totuudellisesti kuin voi. Jotta tätä tavoitetta kohti voi edetä, on lopettava valehtelu, alettava puhua totta ja toimia sen mukaisesti, ja nämä molemmat päämäärät on tehtävä siten, että on asemoitunut tutun ja vieraan, opitun ja uuden rajalle siten, että pystyy palautumaan niistä ärsykkeistä, joita kohtaa, jotta pystyy oppimaan, ja siten tulemaan paremmaksi hyvän palvelijaksi. 

No niin, tähän, suhteellisen paatokselliseen huipennukseen päätän tämän esseeen, joka tuntuu ainakin minun kohdallani setvineen ajatuksia selkeämmille vesille. 

How the West Won - Rutto ja pikkujääkausi

Tänään siirrymme Rodney Starkin How the West Won -kirjan kolmanteen päälukuun, jossa käydään läpi 1200-1500 -lukujen keskeisimmät länttä kourineet muutokset, rutto ja pikkujääkausi (sekä jälkimmäistä edeltänyt lämmin kausi). Starkin motivaationa on nostaa Mustan Surman ja pikkujääkauden profiilia länsimaiden historiaan vaikuttaneina tekijöinä, sillä tyypillisesti ne on historiankirjoituksessa sivuutettu muutamalla lauseella, jopa tunnetuimmissa tutkimuksissa.

KESKIAJAN ILMASTO

Uusien, puiden ja jäätikköjen vuosirenkaisiin (kyllä, jäätiköilläkin on "vuosirenkaat", joista voi päätellä kaikenlaista!) perusteella on pystytty osoittamaan, että 800-1250 -luvuilla Euroopassa oli poikkeuksellisen lämmintä ja maanviljely oli mahdollista jopa Grönlannin eteläisissä osissa. Lämpötilat alkoivat laskea, ja kauden loppuun mennessä alkoi pikkujääkausi, joka kesti aina 1800-luvun puoliväliin. Joinakin vuosina oli jopa niin kylmä, että Itämeri jäätyi kokonaan, Thames-joen päällä saattoi luistella ja monet nääntyivät nälkään satojen surkastuessa.

Edellä mainittu lämminkausi helli erityisesti viikinkejä. Lämpimät säät helpottivat maanviljelyä ja pohjoinen Atlantti oli turvallisempi purjehtia. Muutaman sattumanvaraisen ekskursion jälkeen Islantia alettiin asuttaa 800-luvulla (ensimmäinen kristitty piispa astui virkaan 1056). Hieman ennen 1000-lukua myös Grönlanti asutettiin – Tanskan kuninkaalle lähetettiin jääkarhu! – ja Vinland-niminen siirtokunta perustettiin Newfoundlandiin, Pohjois-Amerikkaan.

Muualla Euroopassa nautittiin myös: Englannissa kasvoi suuria määriä rypäleitä, joista tehtiin viiniä ja maanosan väkiluku kasvoi 25 miljoonasta 75 miljoonaan. Muistomerkkinä ajan hyvinvoinnista ja rikkaudesta ovat suuret katedraalit, kuten Notre Dame, Canterbury ja Strasbourg ja monet muut. Mutta, kuten Stark sanoo: "Ja sitten kaikki päättyi – brutaalisti."

1310-luvulla alkoivat sateiset keväät, koleat kesät ja kylmät syksyt kurittaa Eurooppaa. Vuoskymmenen loppuun mennessä kaikki, myös ylimystö, kärsivät nälästä. Nälänhätä loppui 1325 vuoden paikkeilla, joka kymmenes oli menehtynyt nälkään ja tauteihin. Viljan tuottavuus oli romahtanut murto-osaan entisestä.

Myrskyistä oli tullut vaarallisempia – esimerkiksi Atlantin rannoilla kymmeniä tuhansia hukkui tulva-aaltojen pyyhkiessä rannikkoa. Hollannissa erään padon murruttua hukkui yli 50 000. Yhteydet Grönlantiin katkesivat, 1400-luvun loppuun mennessä viikingit siellä olivat kuolleet.

Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt. Vuoden 1347 syyskuussa laiva Kairosta oli saapunut Sisilian Messinaan, mukanaan poikkeuksellisen makaaberi, rottien karvoissa pesinyt kirppusirkus.

MUSTA SURMA

Sisilian lisäksi moniin muihin Välimeren satamiin rantautui laivoja paiseruttoa kantavine kirppuineen. Euroopan rottapopulaatio oli suuri, ja sen muassa kirput pääsivät levittämään tautia nopealla vauhdilla. Ruttoaalto pyyhkäisi Euroopan yli vuosina 1348-51, ja ainakin kolmasosa, noin 30 miljoonaa kuoli. Rutto oli saanut ilmeisesti alkunsa Kiinassa 1346, ja maailmanlaajuisesti kuoli 100-200 miljoonaa ihmistä.

Seuraava Francesco Petrarch -nimisen (1304-74) filosofin ja kirjalijan kuvaus antaa osviittaa ruton kauheudesta, hän kuivaili ympäristöä näin: "tyhjiä taloja, hylättyjä kaupunkeja, raunioituneita kartanoita, ruumiita ripoteltuina pelloille, kauhistuttava ja suunnaton eristätyneisyys kattoi koko maailman."

Toinen lainaus, italialaiselta, Sienan kaupungissa asuneelta perheenisältä ajanee viestin viimeistään perille: "Ja ketään ei saanut avuksi hautaamisessa, ei rahaa eikä ystävyyttä vastaan. Elossa olevat perheenjäsenet sijoittivat kuolleet parhaansa mukaan ojiin [huomautus: hautapaikkoja ei ollut tarpeeksi]... Ja monessa paikassa Sienassa syviä kuoppia kaivettiin ja täytettiin kuolleilla... Ja minä... hautasin viisi lastani omin käsin. Ja oli myös niitä jotka olivat niin heikosti maalla peiteltyjä, että koirat raahasivat heidät haudiostaan ja ahmivat kitoihinsa ympäri kaupunkia."

Edes Islanti ei säästynyt Mustalta Surmalta, jopa kolme viidestä kuoli sielläkin.

REAGOINTI

Stark nimeää joitakin reaktioita Mustaan Surmaan. Ensiksikin, itse ruton aikana flagellanteiksi nimetyt, itseään ruoskivat, kiertelevät uskovaiset saivat paljon seuraajia. Jopa kymmeniä tuhansia miehiä vannoivat kuukauden mittaisen valan seurata flagellantti-johtajiaan ankarien sääntöjen alaisina, julistaen Jumalan rangaistusta ja syntien katumusta. Aluksi paavi kannatti liikettä, mutta julisti nopeasti sen vääräuskoiseksi liikkeen jäsenten kehitellessä omia näkemyksiään ja väitteitään uskosta: joitain johtohahmoja teloitettiin ja liike haipui.

Toinen reaktio oli – yllätys yllätys – syyttää juutalaisia. Esimerkiksi Espanjassa joitain kymmeniä juutalaisia tapettiin epäiltynä kaivojen myrkyttämisestä, mutta paavin määräyksellä (bullalla) piispat käskivät lopettamaan juutalaisten vainon perusteettomana.

Poikkeuksellisena alueena oli Rein-joen alue (esimerkiksi Erfurt, Starburg, Augsburg, Munchen, Nuremberg ja Frankfurt sijaitsevat siellä). Tätä aluetta sävytti poliittinen ja uskonnollinen hajanaisuus, jolloin paavin bullalla ei ollut vaikutusta. Alueella oli myös jo 1090-luvulta lähtien valinnut juutalaisvastaisuus, jolla jopa ylpeiltiin kuulumalla Judenbreter-perheeseen (vapaa käännös "juutalaisten korventaja"). Jopa 20 000 juutalaista saatettiin tappaa alueella Mustan Surman aikana, ja tämä Rein-joen alueen anti-semitismi löysi suurimman liittolaisensa vielä lähes 600 vuotta myöhemmin eräästä ensimmäisen maailmansodan veteraanista, joka ei päässyt taidekouluun...

Rutto ei kuitenkaan jättänyt Eurooppaa rauhaan, vaan jatkui vielä 1400-luvun puoleen väliin asti. Loppusaldona oli jopa 75% Euroopan väestöstä, eikä lämpimän kauden huippulukemiin päästy kuin vasta 1500-luvun ollessa jo pitkällä.

MAAORJUUDEN LOPPU

Ruton myötä maanomistajat kasvattivat tilojensa kokoja, kun heidän maaorjansa olivat kuolleet, ja näin suku menettänyt perimäoikeutensa maahan. Maanomistajille seurasi tästä ongelma: työntekijöitä ei ollut tarpeeksi. Näin maanomistajat alkoivat kilpailla työvoimasta, mikä lyhyessä ajassa ensiksikin viisinkertaisti talonpoikien palkat ja toiseksi vapautti monet maaorjuudesta. Ne jotka olivat maaorjia yksinkertaisesti lähtivät toisen maaherran leipiin, vapaina talonpoikina.

Työvoiman puutteen takia monet maanomistajat myös panostivat enemmän karjanhoitoon, mikä vaati vähemmän työvoimaa. Tämän seurauksena proteiinin määrä ruokavaliossa kasvoi, jolloin väestö alkoi kasvaa pitemmäksi ja voimakkaammaksi.

1300-luvun loppupuolella kuitenkin nähtiin monia talonpoikaiskapinoita, jotka kukistettiin väkivaltaisesti. Maaherrojen ja ylimystön asema oli kuitenkin järkkynyt ja edellä kuvattu talouden muutos väistämättä heikensi heidän asemaansa. Tavallisen tallaajan asema koheni rutkasti, kaupungeissa avautui uusia hyvin palkattuja työpaikkoja ja vapauden määrä kasvoi huomattavasti.

LYHYESTI AJAN INNOVAATIOISTA

Mustaan Surmaan ei ole yhdistetty pitävästi mitään ajan keksintöjä, mutta pikkujääkauden voi perustella vaikuttaneen ainakin seuraaviin innovaatioihin: lasi-ikkunat, sukset, luistimet, aurinkolasit (alunperin lumisokeutta varten), viinatisleet, housut, kudotut vaatteet, napit ja savupiiput.

Esimerkiksi savupiippu oli merkittävä muutos, jonka myötä eurooppalainen elämäntapa muuttui. Aiempi, katossa oleviin reikiin perustunut savunpoisto oli tehotonta. Savupiippujen seurauksena suuret, takkojen lämmittämät salit jäivät vähemmälle käytölle ja huoneiden keskikoko pieneni rajusti. Eräs kiinnostava seuraus huonekoon pienenemisestä on muutos seksuaalimoraalissa: aiemmin seksiin suhtaudutiin Starkin sanoin "puolijulkisena" toimenpiteenä, mutta pienet huoneet lisäsivät yksityisyyden määrää, jolloin seksiin alettiin suhtautua enemmän yksityisasiana.

HISTORIAN VÄÄRINLUVUSTA

Stark päättää tämän osuuden kommentteihin Thomas Malthusista (1766-1834) alkunsa saaneesta ylikansoitusteoriasta. Malthusin mukaan keskiajan nälänhädät ja kulkutaudit olivat väistämättömiä seurauksia liikakansoituksesta ja hänen teoriansa on ollut jossain määrin suosittu myös ennustaessa nykypäivän tapahtumia. Esimerkiksi 1960- ja 70-luvuilla monet spekuloivat, että ennennäkemättömät katastrofit odottavat muutamien kymmenien vuosien päästä ja että sadat ja taas sadat miljoonat tulevat kuolemaan nälänhätään jälleen.

Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, ja malthusilainen pessimismi on kerta toisensa jälkeen osoittautunut vääräksi, niin menneisyyttä selittävänä kuin tulevaisuutta ennustavana teoriana, vaikka vielä toki kuulee puhetta, että "ihmisiä on liikaa/planeetta voisi paremmin ilman ihmisiä" ja niin edelleen. Oman käsitykseni mukaan nykyarviot ennustavat väestönkasvun pysähtyvän 9 miljardin kohdalla, joten ajat tulevat muuttumaan sen myötä, kukapa tietää miten.

Mitä taas heihin tulee, jotka olisivat tyytyväisiä ihmisten hävittämiseen maapallolta luontoäidin pelastamiseksi, niin ehdotan seuraavaa happaman sarkastisesti: ison ongelman ratkaisemiseksi kannattaa se pilkkoa pienempiin osiin, ihmiskunnan tapauksessa esimerkiksi etnisiin ryhmiin; hyviä lähteitä tällaisen prosessin hahmottamiseksi ovat esimerkiksi Vankileirien Saaristo -kirja tai Ordinary Men -tutkimus. Lukuiloa!