Elämän perimmäisistä kysymyksistä - Nikos Kazantzakis

(Michelangelon Aatamin Luominen alleviivaa Nikos Kazantzakisin näkemystä ihmisen hienovaraisesesta suhteesta kosmokseen.)

Nikos Kazantzakis – Askeesi

Huom!: Tässä käsiteltävä teos on hyvin runollinen ja uskonnollinen, eikä tästä tiivistelmästä tai itse teoksesta saa juuri mitään irti, jos sitä yrittää lähestyä omahyväisesti, pikkuvanhasti tai pelkkään rationaaliseen ajatteluun nojaten. 

Nikos Kazantzakis (1883–1957) on kreikkalaisen nykykirjallisuuden tunnetuimpia nimiä niin romaanien, runojen ja matkakirjojen, kuin filosofian ja uskonnonkin kentällä. Hänen keskeisimmät vaikutteensa tulivat Henri Bergsonin ja Friedrich Nietzschen filosofioista, joskin hän oli myös syvästi kristillinen ajattelija. 

Runollis-filosofisen, voimakkaasti uskonnollisen ja mystisen teoksensa Askeesi hän julkaisi ensimmäistä kertaa vuonna 1927, jolloin kirjan nimi oli Jumalan Pelastajat – Askeesi. Kirjaa kuvaillaan takakannessa näin: ”--maailmankaikkeus kehittyy asteittain yhä korkeampaan henkisyyteen. Se tapahtuu hyppäyksittäin; jokainen vaihe alkaa tyhjyydestä ja päättyy tyhjyyteen. Kazantzakisille tyhjyys, hiljaisuus, ei ole kaiken olevaisen kieltämistä, vaan välttämätön tila ennen uutta hyppyä, uutta syöksyä eteenpäin. Jokaisen aikakauden tehtävänä on antaa jumalalle uudet kasvot ja vapauttaa hänet uuteen hyppyyn.” 

Edellä oleva sitaatti tiivistää monia Kazantzakiksen vaikutteita yhteen. Maailman kehittyminen asteittain on monista filosofioista tuttu ajatus, Kazantzakisille tämä ajatus on ilmeisesti periytynyt Hegeliltä ja Marxilta, jotka filosofoivat maailman kehittyvän teesien, antiteesien ja synteesien jatkuvan vuorovaikutuksen myötä, dialektisesti. Kazantzakis kuitenkin korostaa henkisyyttä vastoin materialistista marxismia, ja yhdistää soppaan vielä kristillisiä elementtejä, buddhalaisuutta ja nietzscheläistä nihilismin vastustamista. Kazantzakis ei tyydy apinoimaan jotain aiempaa ajatusrakennelmaa, vaan pyrkii luomaan oman, kokonaisvaltaisen vastauksen kysymykseen ”kuinka pitäisi elää”. 

Askeesi alkaa Esipuheella, jossa elämä määritellään eräänlaiseksi valoisaksi matkaksi syntymää edeltävien ja kuolemanjälkeisten synkkien kuilujen välissä. Maailmankaikkeutta ohjaavat kaksi voimaa, joista ensimmäinen suuntaa alaspäin kohti kuolemaa, tuhoa ja ainetta, toinen kohti ylöspäin, kohti kuolemattomuutta, elämää ja eheyttä. Näiden voimien jatkuvan virtauksen käsittäminen on Kazantzakisille inhimillinen velvollisuus, joihin ajatuksemme ja tekomme tulisi mukauttaa. 

Valmistautuminen tähän prosessiin käy kolmen vaiheen, kolmen velvollisuuden toteuttamisen myötä. Ensimmäisenä velvollisuutena on oman elämänkokemuksen myötä ymmärtää, että ihmisenä sinulla ei ole pääsyä inhimillisen kokemuksen tuolle puolen. Huolimatta kaikista yrityksistä olemme auttamatta kiinni oman kehomme ja mielemme vankeja siinä mielessä, että emme voi olla pilkkomatta maailmaa itsellemme käytännöllisiksi osasiksi. Tämän pilkkomisen myötä emme enää ole yhteydessä mihinkään puhtaaseen ”asiaan sinänsä”, vaan omien sisäisten voimiemme muokkaamaan ja värittämään, piskuiseen osaan todellisuudesta. Tämän myötä synkkä ahdistus elämän mielettömyydestä voi käydä kimppuusi; tälle pelolle ei pidä antaa periksi, ja sitä tulee vastustaa kurinalaisella toiminnalla tässä inhimillisessä maailmassa. Toisin sanoen, maailma ei ole merkityksetön ja mieletön, vaikka olemme puutteellisia ja rajallisia.

Toinen velvollisuus on edellisen vastakohta. Siinä missä mieli on rajallinen, tyytyy rajallisuuteensa ja nauttii itse rajaamassa maailmassaan toimimisesta, ihmisen sydän riuhtoo irti tästä rajallisuudesta, janoten vastausta perimmäisiin kysymyksiin elämän synnystä, maailmojen liikkeellepanevista voimista ja kaiken tarkoituksesta. Näihin kysymyksiin on yritettävä antaa vastaus, jotta ensimmäisen velvollisuuden suunta kohti ainetta ja arjen maailmaa saa vastapainonsa; maailma ja maapallo ei ole tehty ihmistä varten, mutta ihmisen toinen velvollisuus on tästä huolimatta yrittää antaa kaikelle tälle oman kokemuskenttänsä tuonpuoleinen merkitys, jokin yli-inhimillinen oikeutus, jonka varassa kaiken mielettömyys ei ajaisi meitä kohti nihilismiä. 

Ensimmäinen velvollisuus on siis välttää oman mielen tarjoama, helppo ja mukavasti järjestetty elämä ja toinen velvollisuus on välttää tämän helpon elämän kyseenalaistamisesta seuraavaa mielettömyyden pelko ja hinku löytää perimmäinen vastaus. Kolmas, viimeinen velvollisuus valmistautuessa askeesiin on elämän hyväksyminen. Velvollisuutena on jättää taakse naiivi toive siitä, että oma rajallinen ymmärrys olisi sellaisenaan riittävä, velvollisuutena on jättää taakse pelon lietsoma kysymys ”mitä tämän kaiken takana piilee?”, velvollisuutena on pystyä tekemään se uskonloikka, että tämä ihmismielen ja maailmankaikkeuden jatkuva vuoropuhelu, jatkuva yhtyminen ja luominen on inhimillisen olemassaolon rikkumaton muoto, ja sellaisenaan hyvä. Jos tähän pystyy, on aika käydä marssiin. 

Merkkinä siitä, että on suorittanut nämä kolme velvollisuutta on syvällisen kauhun sisäinen huuto, joka huutaa apua ymmärrettyään oman rajallisuutensa. Tietoisen mielen ja tunteitten tuoltapuolen kohoaa pyyntö kohti jotain kauhistuttavaa ja kiehtovaa, yksittäisen ihmisen ylittävää voimaa, joka voisi auttaa tulemaan toimeen maailman ylivoimaisuuden edessä. Jos tätä sisäistä huudahdusta ei synny, on kolmen valmistelevan velvollisuuden parissa jatkettava nöyrästi, korviaan terästäen, omaa itseään tarkkaillen. Kun tämä vieras avunhuuto kuuluu sisältäsi joudut päättämään, murskaatko sen ja käännytkö kohti mielen kultaista vankilaa, vai solmitko liiton sen kanssa ja käyt kohti elämän ja olevaisen suurta mysteeriä, kohti salaperäisiä ja selittämättömiä korkeuksia. Jälkimmäisen valitsemalla alkaa askeetikon marssi. 

Matka muodostuu neljästä askelmasta. Ensimmäinen askelma on nimeltään Minä. Tällä osalla matkaa tehtävänä on oppia kuuntelemaan valmistautumisen synnyttänyttä huutoa, sen käskevää ääntä ja ymmärtää, että tämä käskevä ääni ei ole kumarrettava kuningas, jolle alistua. Se on ikiaikainen elämänvoima, joka kysyy sinua liittolaisekseen, toverikseen taistelussa, jonka tavoitteena on asettaa elämä maailmankaikkeuden rytmiin, ei alistaa sitä järjen tai kehon rajallisiin vankiloihin. Vain suuntaamalla kohti sitä, mikä itselleen on kaikkein vaikeinta, vain hyväksymällä vastuun koko maailman pelastamisesta on mahdollista solmia kestävin liitto sisällä taistelevan elämänvoiman kanssa. 

Toisen askelman nimi on Kansa. Jokaisessa meissä asuu kansa, joka ylittää ruumiimme rajat. Suuttuessamme joku esi-isistämme raivoaa suullamme, rakastellessamme joku jälkeläisistämme haluaa repiä itsensä irti kehomme rajallisuudesta. Kuitenkin, oman olemassaolomme aikana me itse, kehomme ja mielemme on se työkalu, joka tulee alistaa tämän kansan palvelukseen. Kannamme mukanamme menneisyyden sankareita, jotka voittivat aikakaudet tähän päivään asti, ja kannamme tulevaisuuden sivilisaatioita, joiden rakennusainekset me valitsemme. Tehtävänä on tuntea omat esi-isänsä ja jatkaa heidän työtään, jotta oma perintösi voi olla sinua itseäsi suurempi. Tehtäväsi on varustaa tämä sisältäsi irti riuhtova viisaimmilla, voimakkaimilla ja hyveellisimmillä jäsenillä, joilla sen pystyt varustamaan. 

Kolmas askelma on Ihmiskunta. Samoin kuin meissä elävät omat esi-isämme ja oma jälkipolvemme, meissä elää koko ihmiskunnan historia ja tulevaisuus. Tätä näkyä tulee tarkkailla ja opiskella huolellisesti, jotta sen pystyy sisäistämään, jotta pystyy näkemään oman liittolaisuutensa kaikkien näiden menneiden ja tulevien olentojen kanssa. Kun tämän näyn ymmärtää, voi alkaa ymmärtää sitä, että sisältäsi kuulunut huuto on jonkun pelokkaan huuto, jonkun, joka pelkää jäävänsä vangiksi sinun kehoosi ja vaipuvan unohdukseen ja tuhoon. Tämä pelokas ja vimmainen ääni on elämänvoima, jonka kanssa tulee solmia liitto, jossa kumpainenkin voi taistella toverina, kantaa soihtua pimeyden keskellä ja antaa sen seuraavalle kantajalle. 

Viiminen askelma on Maa. Niin kuin kansat ja ihmiskunta, myös koko maa, sen kasveineen, puineen, eläimineen ja jumalineen on elämänvoiman liikkeellepanema suuri virta, jossa henki laittaa ruumiin liikkeelle ja imee ruumiista sen viisauden ja voiman, vain siirtyäkseen eteenpäin. Ihmisenä olemme osa tätä kehityskulkua, ja velvollisuutemme on olla vanhempia jälkeläisillemme, jotka ovat meitä parempia, meitä viisaampia. Osana tämän kehityskulun ymmärrystä syntyy myötätunto esi-isiämme kohtaan, niitä liejusta nousseita elämänvoiman soihdunkantajia, jotka ovat meille antaneet perintönä sen saman valon. Itse kukin on maa ja maahan kylvetty siemen, ja tehtävänä on antaa siemenen imeä maasta voima ja antaa sille enemmän kuin edelliselle annettiin. Nyt on matka on tullut päätökseen. 

Neljän askeleen jälkeen seuraa Näky. (Tässä kohtaa Kazantzakis kysyy ”Miten kertoisin sanoin tämän pelottavan näyn?” Ja todella, tässä kohtaa runollisuus ja mystisyys nousee aivan uudelle tasolle, eikä sen tiivistäminen ole helppoa.) Näyn kohdatessaan ihminen kohtaa Jumalan, Suuren Alkuhengen, jonka jatkuva nousu elämän vuorella saa vastavoimansa ihmisen ja aineen, kehon ja lihan halusta vaipua kuolemaan. Suuri Henki pyrkii korkeammalle jokaisessa sukupolvessa, yrittää puhdistautua entistä kirkkaammaksi, jättäen taakseen kasvit ja eläimet, ja ennen pitkää ihmisenkin. Tämän hengen tavoitteena ei ole toivo uudesta elämästä tai kuolemattomuudesta, vaan siitä, että tämä elämän kiertokulku, sikiäminen, elämä ja kuolema jatkaisivat ikuista kamppailuaan, ikuista kohoamistaan, kuin ylöspäin aukikiertyvä spiraali. Inhimillinen kokemus on vain pieni kaistale tätä Suuren Hengen kehityskulkua, jolta ei inhimillisen käsityskyvyn varassa pysty edes saamaan vastausta elämän tarkoitukseen. Ihmisen tehtäväksi jää artikuloida kykyjensä mukaan sanoissa ja teoissa tämä elämän henki, parhaansa mukaan, sillä tämän hengen liitto ihmisen kanssa on myös sen ainoa toivo.

Näyn jälkeen vuorossa on Ihmisen ja Jumalan välinen suhde. Jumalan olemus on hirvittävä mysteeri, jota ei voi kohdata ilman oman rajallisuutensa ymmärtämistä. Eri kansat ja aikakaudet ovat antaneet aina Jumalalle omat kasvonsa ja omat merkityksensä, ja kunkin tehtävänä on antaa Jumalalle omat kasvonsa. Ainoa keino kohdata Jumala on tekojen kautta, vaipumatta passiiviseen mietiskelyyn, halveksimatta arkipäivän välttämättömyyttä. Jumala on ihmiselle sotapäällikkö, jolle jokaisen päivän päätteeksi tulee tehdä selonteko siitä, mitä teki, mitä esteitä kohtasi ja miten aikoo jatkaa huomenna voittaakseen ikuisen kamppailun. Jos näin tekee, voi päiviensä päätteeksi, taistelukentällä kaatuen, tippua viisautta täynnä, lahjana tuleville sukupolville. Toinen vaihtoehto on perääntyä taistelusta ja kuihtua pois hedelmättömänä ja mitättömänä. Ja siten kuin ihmiskunnan teot kasvavat koossaan, niin kasvaa Jumalakin ja häntä vastustava pimeys, ja siten uudet haasteet ja uudet uroteot odottavat taistelukentällä. Jumala ei ole kaikkivoipa tai kaikkitietävä, vaan joka hetki vaarassa sortua pimeyteen ja kuolemaan, vaarassa jäädä harmaan kaaoksen vangiksi, ja siksi hän tarvitsee sotureitaan, jotka erottelevat toisistaan pimeyden ja valon, luovat järjestystä maailmankaikkeuden sekasortoon. 

Oikea ihmisen suhde ihmiseen, omaan itseen on jatkuvan, pyyteettömän kamppailun hyväksyminen osaksi omaa elämää. Ihminen on Jumalan välikappale ja liittolainen, jonka kautta kädet kurottuvat kohti valoa ja elämänvoimaa. Vain tehdessäsi täydellisen sopimuksen tämän ajatuksen kanssa voit täyttää kaksi inhimillistä velvollisuuttaasi, vastuun ja uhrivalmiuden. Vasta hyväksymällä vastuun kaiken olevaisen kohtalosta ja sitä myötä tulemalla uhrivalmiiksi on ihmisen mahdollista kohottaa elämänvoimaa, Jumalaa kohti sen ikuista päämäärää.

Ihmisen ja luonnon välinen suhde: Jokaisessa ihmisessä ja kaikessa olevaisessa hengittää feminiininen aine ja maskuliininen henki, joiden välisessä syleilyssä Jumalan henki palaa liekkinä, polttaen kummankin loppuun, vain hypätäkseen seuraavan parin lanteille. Maanviljelijän henki yhtyy siementen aineeseen, vapauttaen osan Jumalan henkeä, joka vapautuu myös kun sotilas tappaa armotta tai filosofi sysää sivuun kelvottomaksi ajatellun maailmanselityksen. Kaikissa teoissa henki yhtyy aineeseen ja näin kaikissa teoissa on mahdollisuus viedä elämänvoimaa ja Jumalaa kohti kasvavaa järjestystä ja valoa. 

Lopulta saapuu hiljaisuus. Hiljaisuus on omaa, ainutlaatuista polkua pitkin saavutettavissa oleva tila, joka tarkoittaa: ”Jokainen ihminen, suoritettuaan kaikki tehtävänsä, saavuttaa vihdoin pyrkimystensä korkeimman huipun kaikkien suoritusten tuolla puolen, missä ei enää kamppailla eikä huudeta; siellä hän kypsyy ehyeksi hiljaa ja rikkumatta, ikuisesti Maailmankaikkeuden kanssa.” Kun vihdoin löytää paikkansa olevaisen sekasorrossa, ikuisessa kuilussa, tekee sinne kotinsa ja alttarinsa, elämä saa oikeutuksensa ja täyden merkityksen. 

…

Kuten varoitettu, tämä ei ollut kovinkaan arkinen tai helposti lähestyttävä pätkä. Suosittelen kuitenkin määrätietoisesti Askeesin lukemista kaikille sellaisille, joille on luontevaa tai jotka haluavat harjoitella pohtimaan elämän suuria kysymyksiä symbolisen kielen avulla.