Tässä esseessä hahmottelen monia ajatuksia, jotka viime aikoina ovat velloneet mielessäni. Osa näistä ajatuksista perustuu vuosia jatkuneeseen liikuntaharrastukseeni ja sen puitteissa oppimiini asioihin, ja toisen osan yhdistävin tekijä on psykologian professori Jordan Petersonin monet luennot ja julkiset puhetilaisuudet, jotka hän on videoinut ja julkaissut Youtubessa. Käsiteltäviä aiheita ovat muun muassa oppiminen, masennus, evoluutio, sekä rehellisyys ja valehtelu. Nämä päällisin puolin toisistaan hyvinkin poikkeavanlaiset ajatukset tuntuvat liittyvän toisiinsa. Jos olen menestyksekäs, näiden asioiden väliset yhteydet selkiävät tämän kirjoituksen myötä, jos eivät kokonaan, niin ainakin osittain. Lähden liikkeelle yleisemmistä periaatteista ja nivon niitä parhaani mukaan yhteen omien kokemuksieni kautta esseen edetessä.
Haluan aloittaa evoluutiosta ja joistain sen alle kuuluvista ilmiöistä. Evoluution, siis elämän kehittymisen perustavanlaatuinen laki on tiivistettävissä ajatukseen ärsykkeen, palautumisen ja sopeuman jatkuvasta vuorovaikutuksesta. Tämä tarkoittaa sitä, että kerta kaikkiaan minkäänlaista muutosta ei elävässä oliossa tapahdu, ellei se kohtaa jonkinlaista ärsykettä, mikä pakottaa olion muuttumaan jollain tavalla. Ärsyke on aina jotain sellaista, mikä kuluttaa olion resursseja. Jos resursseja kuluu liikaa, olio palautuu vain entiselle tasolleen, heikkenee ja äärimmäisessä tapauksessa lopputulos on kuolema. Jos taas ärsyke on sopivan haastava ja oliolla on mahdollisuus kuluttaa resursseja siten, että palautuminen mahdollistuu, niin olio palautuu ja vahvistuu yli aiemman tasonsa. Vahvistuminen ennakoi sitä, että sama ärsyke saattaa toistua, jolloin vahvempi olio selviytyy ärsykkeestä paremmin kuin heikko. Simppeliä, eikö?
Keho on välttämätön edellytys sille, että minkäänlaista elämää voi olla. Tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvältä, mutta tästä seuraa joitain kiintoisia, nykypäivän arkiajattelulle epäintuitiivisia asioita. Esimerkiksi tekoälyn ja robottien kehittäjät havaitsivat 1960-luvulla, että asioiden näkeminen on tavattoman monimutkainen prosessi. Alunperin ajateltiin, että maailmassa on objekteja, kuten tuoleja, mukeja, taloja, autoja, muita ihmisiä ja niin edelleen. Sitten yksinkertaisesti kun avaa silmät ja katsoo maailmaa, nämä objektit näyttäytyvät katsojalle. Tämä ei pidä paikkaansa. Tekoälyn kehittäjät eivät kertakaikkiaan pystyneet edistymään näkemisen robotisoinnissa, ennen kuin 1990-luvulla alettiin ymmärtää, että keho on välttämätön edellytys sille, että asioita on mahdollista nähdä.
On vaatinut 3 miljardia vuotta, että yksinkertaisesta parisoluisesta eliöstä on kehittynyt olio, jolla on toimiva näkökyky. Kuvittele vaikka, että olisit liikuntakykyinen, mutta aistiton. Kuinka monta kertaa päätyisitkään hukkumaan, tippumaan jyrkänteeltä (pahimmassa tapauksessa tulivuoreen) tai mihin tahansa muuhun kuolettavaan onnettomuuteen? Puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa olisi löytää ruokaa. Näkisin, että tämä on se alkutila, josta yksisoluiset eliöt ovat aikanaan lähteneet liikenteeseen. Jokaisesta sukupolvesta ne, joissa tapahtui suotuisia muutoksia päihittivät lisääntymiskamppailussa ne, joissa muutoksia ei tapahtunut. Vaati suunnattoman suuren määrän yhteentörmäyksiä (myös kirjaimellisesti) ja muita tapahtumia, ennen kuin alkumyrmelömme hoksasivat että ”hei, eikös tuntoaisti olisi hyvä juttu, sitten ei päädyttäisi tuonne kiehuvaan pätsiin meren pohjassa”. Ennen pitkää tuntoaisti ei riittänytkään ja näköaisti kehittyi, sillä onhan parempi olla koskematta laavaan joka kerta edes hiukan vertaa, jos sen kerta näkemällä voi välttää. Yritän tässä siis tuoda esiin sen, että keho ja aistit ovat tavattoman pitkän ajan kuluessa kehittyneitä vastauksia kysymykseen ”kuinka selviytyä ja lisääntyä”.
Kehon sijoittaminen välttämättömäksi edellytykseksi sille, että maailmaa voi havainnoida ja kokea johtaa siihen, että itse tieto maailmasta rakentuu kehollisen kokemuksen kautta. Osa tästä kokemuksesta on koodautunut meihin evoluution myötä geneettisenä informaationa, osa taas on kunkin omaa elämänkokemusta. Koska tieto rakentuu ensisijaisesti kehon kautta, tällöin artikuloitu, älyllistetty tieto on jotain sellaista, mikä kasvaa kehon kokemusten pohjalta. Näin inhimillisestä tiedosta voi esittää seuraavanlaisen kehityskulun: ensiksi tieto koodautuu fyysisiin kehoihimme, sitten se dramatisoidaan ja lopuksi abstrahoidaan selkokielelle. Näin ollen tieto esiintyy aluksi ”hiljaisena” käytännön toimintana (osasimmehan tehdä paljon asioita ennen puhumista tai symbolista representaatiota), esimerkiksi kalan syödessä. Vastaavasti taas susilaumoilla on kehittyneitä sosiaalisia hierarkioita, joissa valtakamppailut monesti ratkaistaan eräänlaisilla näytelmillä: kaksi urossutta uhittelevat toisilleen, toinen luopuu, paljastaa kaulansa ja voittaja feikkaa purevansa kaulan poikki. Tällöin susilauma säästyy veren vuodatukselta, ja lauma voi palata metsästyksen pariin täysilukuisena.
Tällaiset draaman kaltaiset esitykset ovat pitkälle kehittyneitä, syvälle koodatun geneettisen informaation ja ympäristön vuorovaikutuksen aikaansaamia menetelmiä toimia menestyksekkäästi evoluution näkökulmasta. Ensiksi siis tieto varastoituu hiljaisena käytönnön toimintana kehoon, sitten se alkaa esiintyä edellä kuvaillussa draamankaltaisessa muodossa. Ihmisillä kyky dramatisoida asioita on hyvin pitkälle kehittynyt. Esimerkiksi uskontoja on mahdollista tarkastella hyvin kehittyneinä, vaikeita ja abstrakteja käsityksiä ilmaisevina dramaattisina järjestelminä. Vaikkapa klassisen Saatanan tapauksessa kyseessä on pitkällä aikavälillä tislattu käsitys siitä, minkälainen henkilö on täydellisen paha. Kukaan yksittäinen henkilö tuskin on Saatanan ruumiillistuma (eikö muuten ole kiehtovaa, että tuota sanaa käytetään tällaisessa tapauksessa?), vaan eri ihmiset ovat tehneet läpi historian pahoja tekoja, joista ennen pitkää on osattu abstrahoida näiden tekojen arkkityyppi.
Viimein, modernin rationaalisen maailmankuvan myötä on kehittynyt ajatus rationaalisesta, selväjärkisesti ilmaistusta, tieteellisestä tiedosta. Vasta kun ihmisen älyllinen kapasiteetti ja fyysiset edellytykset (esim. puhekyky) ovat kasvaneet niin suuriksi, että on ollut mahdollista alkaa artikuloida informaatiota draamaakin abstraktimmalla tasolla, on tällainen moderni tieto tullut mahdolliseksi. Nykypäivänä on hyvin tyypillistä ajatella, että teoreettinen tieto on jollain tavalla puhtaamapaa tai ”totuudellisempaa” kuin esimerkiksi draaman tai toiminnan kautta ilmaistu tieto, mutta se on erheellinen luulo. Tässä esseessä en paneudu kuitenkaan pidemmälti moderneihin käsityksiin tiedosta, sillä suuntaan nyt kohti toista, tiedon evolutiiviselle kehitykselle analogista aihetta.
Kehityspsykologi Jean Piaget havaitsi, että leikkiminen on moraalin kasvupohja. Tarkemmin sanoen leikkiminen on se prosessi, jonka varassa ihmiset (ja muut nisäkkäät) harjoittelevat moraalista yhteistoimintaa. Tässä on kuitenkin korostettava, että edellä kuvailtu kehon, draaman ja abstraktin informaation kehityssuhde säilyy. Esimerkki kehoon vakiintuneesta rakenteesta on aivoissa piilevä ”leikkijärjestelmä”, joka löytyy monilta nisäkkäiltä. Käytännössä voit testata tätä esimerkiksi koiran, lapsen (tai vaikkapa aikuisen) kanssa: tiedät luultavasti intuitiivisesti minkälainen elekieli toimii, kun haluat leikkiä koiran tai lapsen kanssa, tai ainakin tunnistat koiran leikkisän käyttäytymisen hännän heilutuksesta ja jopa sen ilmeistä. Tämä viittaa siihen, että leikillä on ollut suuri merkitys evoluutiossa. Vastaavasti draaman tasoa, sekä sen eroa abstraktiin informaatioon korostaa 6-vuotiaiden leikki sääntöineen: jos jututat yhtä 6-vuotiasta leikin yhteydessä, tämä ei tiedä mitkä ovat leikkiä ohjaavat säännöt, mutta hän osaa silti toimia niiden pohjalta. Yhteistoiminnassa kehollinen ja dramatisoitu tieto mahdollistaa onnistuneen vuorovaikutuksen. Vasta kun lapsi kehittyy riittävän pitkälle, mahdollistuu abstraktein käsittein kommunikointi.
Piagetin havainto moraalin kehittymisestä leikin kautta on yhteydessä hänen laajempaan, konstruktivistiseen psykologiaan. Sen keskeisenä teesinä on, että yksittäisistä fyysisistä toimenpiteistä kasvaa yleisempiä käsityksiä siitä, miten toimia. Yksi tällainen kehityskulku, joka voisi havainnollistaa tällaista moraalin evolutiivista kehitystä on esimerkiksi ”älä lyö leikkitoveria nyt → älä lyö leikkitoveria koskaan → leiki reilusti → ole aina reilu → ole hyvä ihminen”. Abstraktion määrä kasvaa tasolta seuraavalle edetessä, ja jokainen taso sisältää aina joukon muitakin käsityksiä. Esimerkiksi käsitykseen siitä, mitä kuuluu hyvänä ihmisenä olemiseen sisältyy toki paljon muutakin kuin pelkkä leikkitoverin lyömättä jättäminen jonain tiettynä tiistai-iltapäivänä. Näin ollen hyvin yksinkertaisista, kehollisista toimenpiteistä kasvaa ajan mittaan käyttäytymismalleja, joiden varassa menestyksellinen toiminta mahdollistuu. Sitten tämä kehollisesti ilmaistu moraali muuttuu ennen pitkää draamaksi ja lopulta abstrakteiksi moraalisiksi periaatteiksi, kuten vaikka käsitykseksi yksilön koskemattomuudesta tai ihmisarvosta.
Oppiminen on kategoria, jota voi soveltaa hyvin edellä kuvailtujen ilmiöiden jäsentämiseen. Oppimisen ennakkoehtona on se, että menee oman kokemuskenttänsä, eli mukavuusalueensa ulkopuolelle. Oppimista ei voi tapahtua, ellei kohtaa jotain, mitä ei ole aiemmin kohdannut. Tämä voi käytännössä tarkoittaa jotain täysin uutta, mutta ennestään tutut asiat voivat myös opettaa paljon, jos niitä tarkastelee uudenlaisesta näkökulmasta. Esimerkiksi juuri näköaistin kehitys on ollut massiivisen pitkä oppimisprosessi, jossa lukemattomien virheiden seurauksena alkoi pikkuhiljaa kehittyä jotain etäisesti nykyistä, hyvin hienostunutta näköaistiamme muistuttavaa.
Omalla kohdallani hyvä esimerkki oppimisesta oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemisenä on ollut voimaharjoittelu. Pidän tästä esimerkistä siksi, että se soveltuu äärimmäisen hyvin ärsyke-palautuminen-sopeuma -kiertokulkuun ja siksi, että se ei ole tyyppiesimerkki kouluissa opetettavasta kirjaviisaudesta, mikä nähdäkseni avaa mahdollisuuden hahmottaa oppiminen paljon laajempana ilmiönä, kuin miten sitä tyypillisesti kuvataan. Viime keväänä minulla oli ensimmäistä kertaa riittävää tahdonvoimaa toteuttaa ankaran matemaattinen ja progressiivinen harjoitusohjelma. Yksi harjoitteistani oli tehdä jalkakyykkyä kolme kertaa viikossa siten, että lisäsin kuormaa jokaisella harjoittelukerralla yhden kilogramman. Jokaisella harjoituskerralla tein kolme sarjaa samalla kuormalla ja jokainen sarja koostui viidestä toistosta. Harjoituskertojen välissä pidin huolta siitä, että nukun riittävästi ja söin runsaasti ravitsevaa ruokaa. Jokainen yksittäinen kyykkytoisto ja sen eri osat, jokainen suupala ja unen hetki pitivät yllä ärsyke-palautuminen-sopeuma -kiertokulkua siten, että pystyin lisäämään kuormaa useamman kuukauden ajan. Saavutinkin suuren ennätyksen harjoitteluohjelman lopussa.
Mitä tekemistä jalkakyykyillä sitten on oppimisen kanssa? No, ottamatta edes puheeksi niitä psykologisia muutoksia, joita tällaisen ankaran harjoitusohjelman myötä tapahtuu, oli ohjelma tyyppiesimerkki järjestelmällisestä mukavuusalueen ulkopuolelle menosta. Tärkeää prosessissa oli maltillinen edistyminen ja pienten tekojen tekeminen oikein kerta toisensa jälkeen. Kiintoisana sivuhuomiona haluaisin tässä nostaa esiin ajatuksen, että tarkkailessa ihmisten toistuvaa toimintaa, erityisesti jos kyseessä on vapaaehtoinen ja haastava toiminta, kannattaa miettiä, mitä henkilö parhaillaan oppii. Esimerkiksi juuri fyysinen harjoittelu on hyvä esimerkki monimutkaisesta prosessista, jossa pintapuolisesti vulgaariin toimintaan voi liittyä paljon artikuloimatonta, draamaan ja kehoon koodautunutta tietoa ja tällaisen tiedon hankkimista. Vastaavasti riehakkaiden lasten leikkipaini ei ole vain ”energian purkamista” vaan monimutkaista, moraalin ja sosiaalisen käyttäytymisen opettelua. (Siitä voisi puhua paljonkin, miksi lapsille syötetään ADHD-lääkkeitä, jotka nimen omaan sammuttavat leikkijärjestelmän aivoissa, kun he eivät pysty keskittymään koulussa hiljaa pulpetin takana...)
Toinen esimerkki, joka omalla kohdallani viimeistään vakuuttaa minut mikrotason tekojen tärkeydestä suurten tavoitteiden saavuttamiseksi on tekeillä oleva graduni. Kun olen määrätietoisesti käynyt käsiksi jonkin graduni luvun alaluvun kappaleen virkkeeseen, olen aina saanut hyvää tulosta aikaiseksi. Sen sijaan yleisen hahmottelun jälkeen gradun laajempaan kokonaisuuteen paneutuminen ei ole tuottanut kuin ahdistusta. Vain suuntautumalla riittävän pieneen osa-alueeseen kerrallaan, pystyn edistymään työssäni. Huomionarvoista on se, että esimerkiksi yhden virkkeen kirjoittaminen ei ole enää kauhean kaukana esimerkiksi yksittäisestä näppäimen painalluksesta, mikä korostaa kehollisen toiminnan ensisijaisuutta abstraktimpien tavoitteiden toteuttamisessa.
Näiden kahden tavoitteiden saavuttamista koskevan esimerkin jälkeen tasapainotan tilannetta kirjoittamalla masennuksesta. Ennen kuin käyn itse masennukseen käsiksi, nostan kuitenkin esiin joitain fysiologisia seikkoja. Dopamiini on mielihyvää tuottava hormoni, jota erittyy silloin, kun ihminen kokee kulkevansa kohti mielekästä päämäärää (nyt ei puhuta kuitenkaan kokaiinista, joka aiheuttaa voimakasta dopamiinin eritystä). Esimerkiksi flow-tila on hyvä esimerkki tällaisesta tilanteesta. Kun taas vastaan tulee odottamaton este, on reaktiona ahdistus ja pysähtyminen. Esimerkiksi jos olen hyvin orientoitunut harjoittelemaan salilla kovaa, niin pienen venähdyksen sattuessa ahdistun ja joudun miettimään miten minun pitää toimia, jotta matka kohti päämäärää voisi jatkua. Vastakohtana taas positiiviselle tuntemukselle ovat pelko ja paniikki, jotka ovat merkkejä siitä, että tavoitteesta etäännytään. Kärjistäen siis olemme kolmivaihteisia olioita: eteen, seis, taakse.
Jotta dopamiinista voi saada positiivisessa mielessä tehot irti, on määriteltävä omat tavoitteet niin selkeästi, että tietää, mitä mikrotason kehollisia toimenpiteitä on tehtävä niiden saavuttamiseksi. Tämä on vaikeaa, ja siksi esimerkiksi saamattomuus on niin yleistä (eikä vähiten allekirjoittaneelle). Ongelmaksi muodostuu se, että jos ei ole selvillä, mitä tarkalleen pitää tehdä, on mahdotonta orientoida itseään riittävän yksityiskohtaiseen toimintaan ja tällöin ajan tulee haaskanneeksi joko häiriötekijöiden parissa tai märehtiessä liian abstraktin tason kysymyksiä. Tässä kohtaa pääsemme masennukseen. (Diskleimeri: täytyy ottaa huomioon, että masennus on catch-all -kategoria, jonka alle on sijoitettu suuri joukko toisistaan poikkeavia ilmiöitä, en missään nimessä väitä, että tämä olisi lopullinen sana masennuksesta).
Terveen ihmisen voi ajatella suuntautuvan oikeassa suhteessa mikrotason ja abstraktimman tason ilmiöihin. Esimerkiksi virheen sattuessa henkisesti tasapainoinen ihminen toteaa jotain tyyliin ”kas, virhe, korjataanpa se”. Sen sijaan masentuneen ihmisen ajattelussa orientoituminen kohti tavoitteita ei onnistu kunnolla. Tällöin pienen virheen sattuessa vakavasti masentunut ihminen päätyy automaattisesti pohtimaan, onko hän ylipäänsä kelvollinen ihminen. Tälle voi olla joko psyko-fysiologisia tai eksistentialistisia syitä, mutta joka tapauksessa kyseessä on sairaus, joka tekee mahdottomaksi hedelmällisen suhtautumistavan oppimiseen ja sen edellyttämiin virheisiin. Jos vaikka kuntosalilla päätän lisätä kuormaa liikaa tai jos gradua kirjoittaessa mietin vain koko työn valmistumista enkä yksittäisten osuuksien tekemistä, on tavattoman vaikeaa suunnata huomionsa tilanteen vaatimiin mikrotason toimenpiteisiin. Masentuneella ihmisellä tämä vielä korostuu, sillä tällöin koko organismi saattaa olla kykenemätön havaitsemaan, mikä on oikean tason toimenpide. Onhan kuitenkin niin, että joskus kysymys ”olenko edes kelvollinen ihminen” saattaa olla relevantti, mutta masentunut ihminen ei pysty tunnistamaan, milloin tämä on relevanttia.
Alamme vihdoin päästä siihen, mikä alunperin sai minussa aikaan halun kirjoittaa tämä essee. Niin positiivisia päämääriä tavoitellessa kuin myös esimerkiksi mielenterveyteen liittyvien ongelmien kohdalla, olen ottanut vakavissani ajatuksen siitä totuus on jotain sellaista, minkä avulla näistä asioista voi saada tolkkua. Ensimmäinen askel tällä tiellä on ollut se, että olen parhaani mukaan lopettanut valehtelemisen. Riittävän pitkään jatkuneen valehtelun myötä ihmisestä itsestään tulee kykenemätön tunnistamaan sitä, mikä on totta. Äärimmilleen vietynä valehtelu voi esimerkiksi johtaa siihen, että ihmisestä tulee kaaoottinen ja ehkä jopa luulosairas : kun kyky hahmottaa mikä on totta pilaantuu liiaksi, on mahdotonta enää tunnistaa edes sitä, onko itse todella sairas vai ei, haluaako todella jotain vai ei, ja niin edelleen.
Omalla kohdallani olen ollut kiitollinen siitä, että olen usein perehtynyt moniin asioihin – vaikkapa hyvin äärimmäiseen metallimusiikkiin – mahdollisimman ennakkoluulottomasti. Tuttavuus äärimmäisten ilmiöiden kanssa on tehnyt minusta myötämielisemmän kaikille niille kummallisille ajatuksille, joita alitajunnastani tietoisuuteeni vyöryy. Haluan tässä tuoda esille siis sen ajatuksen, että yksi tärkeimmistä askelista valehtelun lopettamisessa ja kohti totuutta kulkemisessa on omien, itseä koskevien ennakkokäsitysten sivuuttaminen. Tätä varten tarvitsee paljon myötämielisyyttä ja myös rohkeutta kohdata ne epämiellyttävät ajatukset, jotka esimerkiksi ovat valtavirtamoraalin vastaisia. Vain kohtaamalla ikävätkin ajatuksesi pystyt olemaan rehellinen itsellesi ja siten ohjaamaan itsesi kohti hyviä päämääriä. Sen sijaan, jos kauhistut mielesi syöveriä ja yrität sulkea sen kuin Pandoran lippaan, niin seurauksena on valtava joukko patologioita ja oireita, joita et pysty ymmärtämään. Niin kuin psykologi Carl Jung sanoi, tie kohti viisautta alkaa oman varjon kohtaamisella. Toisin sanoen – ja laajemmassa mittakaavassa – vain ymmärtämällä sen, että ihmiskunnan historia on täynnä hirmutekoja joita ihmiset ovat tehneet ja hyväksymällä sen, että sinä myös olet ihminen ja täysin kykenevä samoihin asiohin, pystyt ottamaan ohjat omassa elämässäsi.
Valehtelusta sanon vielä sen, että se ei tarkoita pelkästään tietoista totuuden vääntelyä. Sen joukkoon kuuluvat myös totuuden kertomatta jättäminen, totuuden käyttäminen epämoraalisesti esimerkiksi jonkun tahalliseen satuttamiseen (mieti vaikkapa riitaa, jossa odotat, että saat ladata jonkin toden, mutta ilkeämielisen kommentin päin toisen naamaa) sekä sellaisten ajatusten omiminen, joita et ole todella sisäistänyt. Erityisesti viimeinen näistä on asia, jonka kanssa itse kamppailen, ja tässäkin esseessä on ajatuksia, jotka eivät ole vielä lainkaan riittävästi omaksi tekemiäni.
Valehtelun lopettamalla on mahdollista alkaa tunnistaa tarkemmin sitä, mitä pitää totena. Tämä totuuden löytäminen ei tarkoita jonkin absoluuttisen totuuden tietämistä, vaan pyrkimystä artikuloida itsensä niin selkeästi kuin voi, jotta muilla ja itselläsi on mahdollisuus parhaansa mukaan korjata näitä väistämättä puutteellisia näkökulmia. Silmäsi tarkentuessa ja kuunnellessasi muiden palautetta kykysi hahmottaa sitä, millä tasolla sinun pitää kulloinkin toimia (siis pohtiakko kysymystä hyvästä elämästä vai keskittyä käsillä olevaan vaipanvaihtoon) parantuu. Näin syntyy positiivinen kierre, jossa entistä totuudellisempi ja tarkempi näkemys omasta tilanteestasi tekee entistä johdonmukaisemman ja tarkemman päämäärien asettamisen ja tavoittelun mahdolliseksi.
Olen parisuhteessani huomannut, että mitä nöyremmin ja rohkeammin käyn käsiksi ongelmiin, sen paremmin asiat menevät. Olen myös pannut merkille, tosin sanon tämän hyvin varovaisesti, jopa sepkulatiivisest, että kykyni tunnistaa, että jokin on pielessä, on kasvanut sitä mukaa, kun olen pyrkinyt kohti rehellisyyttä. Tähän liittyy tiivisti se, että kehomme ovat täynnä tietoa ja viisautta, mutta tätä tietoa ei pysty käyttämään, jos on sotkenut suhteensa kehoonsa olemalla epärehellinen. Mitä rehellisempi olen, sen paremmin tunnistan onko kyseessä ongelma, joka koskee minua vai kumppaniani ensisijaisesti (esimerkiksi jokin trauma), onko kyseessä iso vai pieni ongelma ja niin edelleen. Kaikki tämä tapahtuu kauan ennen kuin osaan artikuloida mistä on kyse, ja kehoni viestit ovat hyivn konkreettisia, esimerkiksi ahdistus tuntuu rintakehässä ja masennus tulee silmien taakse. Näitä voi eittämättä pitää huuhaana, mutta omalla kohdallani tulokset tuntuvat puhuvan puolestaan.
Päätän tämän esseen henkisempään sointuun. En tiedä, mihin suuntaan olen menossa näiden ajatusten kanssa, mutta seuraava on pohdituttanut minua. Friedrich Nietzsche kysyy eräässä aforismissaan: mitä vastaisit, jos elämäsi päätyttyä demoni kysyisi sinulta, haluaisitko, että kokisit juuri elämäsi elämän toistuvasti samanlaisena ajasta ikuisuuteen. Nietzschen ajatus, joka sivuaa voimakkaasti kristinuskon, mutta myös joidenkin muiden uskontoperinteiden ajatuksia oli se, että tavoitteena on pystyä – ilman itsepetosta – vastaamaan tuohon kysymykseen ”kyllä”. Yksi käsite, jolla tätä ajatusta voi kuvata, on rakkaus. Kyseessä ei kuitenkaan ole nykyajattelua dominoiva romanttinen rakkaus, vaan yleisempi, olemassaoloa kohtaan positiivisesti suhtautuvan henkilön tunne. Esimerkiksi kreikan kielessä sana ”agape” kuvastaa tätä tunnetta, siinä missä ”eros” viittaa romanttiseen ja eroottiseen rakkauteen. Mikä sitten on keino lähestyä tätä kosmista rakkautta?
Tähän ajatukseen olemassaolon rakastamisesta liittyy nähdäkseni hyvin perustellusti edellä kuvattu ajatus totuudesta. Jos uskot, että olemassaolo on pohjimmiltaan hyvää, niin silloin paras keino tehdä hyvää on toimia niin totuudellisesti kuin voi. Jotta tätä tavoitetta kohti voi edetä, on lopettava valehtelu, alettava puhua totta ja toimia sen mukaisesti, ja nämä molemmat päämäärät on tehtävä siten, että on asemoitunut tutun ja vieraan, opitun ja uuden rajalle siten, että pystyy palautumaan niistä ärsykkeistä, joita kohtaa, jotta pystyy oppimaan, ja siten tulemaan paremmaksi hyvän palvelijaksi.
No niin, tähän, suhteellisen paatokselliseen huipennukseen päätän tämän esseeen, joka tuntuu ainakin minun kohdallani setvineen ajatuksia selkeämmille vesille.
Haluan aloittaa evoluutiosta ja joistain sen alle kuuluvista ilmiöistä. Evoluution, siis elämän kehittymisen perustavanlaatuinen laki on tiivistettävissä ajatukseen ärsykkeen, palautumisen ja sopeuman jatkuvasta vuorovaikutuksesta. Tämä tarkoittaa sitä, että kerta kaikkiaan minkäänlaista muutosta ei elävässä oliossa tapahdu, ellei se kohtaa jonkinlaista ärsykettä, mikä pakottaa olion muuttumaan jollain tavalla. Ärsyke on aina jotain sellaista, mikä kuluttaa olion resursseja. Jos resursseja kuluu liikaa, olio palautuu vain entiselle tasolleen, heikkenee ja äärimmäisessä tapauksessa lopputulos on kuolema. Jos taas ärsyke on sopivan haastava ja oliolla on mahdollisuus kuluttaa resursseja siten, että palautuminen mahdollistuu, niin olio palautuu ja vahvistuu yli aiemman tasonsa. Vahvistuminen ennakoi sitä, että sama ärsyke saattaa toistua, jolloin vahvempi olio selviytyy ärsykkeestä paremmin kuin heikko. Simppeliä, eikö?
Keho on välttämätön edellytys sille, että minkäänlaista elämää voi olla. Tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvältä, mutta tästä seuraa joitain kiintoisia, nykypäivän arkiajattelulle epäintuitiivisia asioita. Esimerkiksi tekoälyn ja robottien kehittäjät havaitsivat 1960-luvulla, että asioiden näkeminen on tavattoman monimutkainen prosessi. Alunperin ajateltiin, että maailmassa on objekteja, kuten tuoleja, mukeja, taloja, autoja, muita ihmisiä ja niin edelleen. Sitten yksinkertaisesti kun avaa silmät ja katsoo maailmaa, nämä objektit näyttäytyvät katsojalle. Tämä ei pidä paikkaansa. Tekoälyn kehittäjät eivät kertakaikkiaan pystyneet edistymään näkemisen robotisoinnissa, ennen kuin 1990-luvulla alettiin ymmärtää, että keho on välttämätön edellytys sille, että asioita on mahdollista nähdä.
On vaatinut 3 miljardia vuotta, että yksinkertaisesta parisoluisesta eliöstä on kehittynyt olio, jolla on toimiva näkökyky. Kuvittele vaikka, että olisit liikuntakykyinen, mutta aistiton. Kuinka monta kertaa päätyisitkään hukkumaan, tippumaan jyrkänteeltä (pahimmassa tapauksessa tulivuoreen) tai mihin tahansa muuhun kuolettavaan onnettomuuteen? Puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa olisi löytää ruokaa. Näkisin, että tämä on se alkutila, josta yksisoluiset eliöt ovat aikanaan lähteneet liikenteeseen. Jokaisesta sukupolvesta ne, joissa tapahtui suotuisia muutoksia päihittivät lisääntymiskamppailussa ne, joissa muutoksia ei tapahtunut. Vaati suunnattoman suuren määrän yhteentörmäyksiä (myös kirjaimellisesti) ja muita tapahtumia, ennen kuin alkumyrmelömme hoksasivat että ”hei, eikös tuntoaisti olisi hyvä juttu, sitten ei päädyttäisi tuonne kiehuvaan pätsiin meren pohjassa”. Ennen pitkää tuntoaisti ei riittänytkään ja näköaisti kehittyi, sillä onhan parempi olla koskematta laavaan joka kerta edes hiukan vertaa, jos sen kerta näkemällä voi välttää. Yritän tässä siis tuoda esiin sen, että keho ja aistit ovat tavattoman pitkän ajan kuluessa kehittyneitä vastauksia kysymykseen ”kuinka selviytyä ja lisääntyä”.
Kehon sijoittaminen välttämättömäksi edellytykseksi sille, että maailmaa voi havainnoida ja kokea johtaa siihen, että itse tieto maailmasta rakentuu kehollisen kokemuksen kautta. Osa tästä kokemuksesta on koodautunut meihin evoluution myötä geneettisenä informaationa, osa taas on kunkin omaa elämänkokemusta. Koska tieto rakentuu ensisijaisesti kehon kautta, tällöin artikuloitu, älyllistetty tieto on jotain sellaista, mikä kasvaa kehon kokemusten pohjalta. Näin inhimillisestä tiedosta voi esittää seuraavanlaisen kehityskulun: ensiksi tieto koodautuu fyysisiin kehoihimme, sitten se dramatisoidaan ja lopuksi abstrahoidaan selkokielelle. Näin ollen tieto esiintyy aluksi ”hiljaisena” käytännön toimintana (osasimmehan tehdä paljon asioita ennen puhumista tai symbolista representaatiota), esimerkiksi kalan syödessä. Vastaavasti taas susilaumoilla on kehittyneitä sosiaalisia hierarkioita, joissa valtakamppailut monesti ratkaistaan eräänlaisilla näytelmillä: kaksi urossutta uhittelevat toisilleen, toinen luopuu, paljastaa kaulansa ja voittaja feikkaa purevansa kaulan poikki. Tällöin susilauma säästyy veren vuodatukselta, ja lauma voi palata metsästyksen pariin täysilukuisena.
Tällaiset draaman kaltaiset esitykset ovat pitkälle kehittyneitä, syvälle koodatun geneettisen informaation ja ympäristön vuorovaikutuksen aikaansaamia menetelmiä toimia menestyksekkäästi evoluution näkökulmasta. Ensiksi siis tieto varastoituu hiljaisena käytönnön toimintana kehoon, sitten se alkaa esiintyä edellä kuvaillussa draamankaltaisessa muodossa. Ihmisillä kyky dramatisoida asioita on hyvin pitkälle kehittynyt. Esimerkiksi uskontoja on mahdollista tarkastella hyvin kehittyneinä, vaikeita ja abstrakteja käsityksiä ilmaisevina dramaattisina järjestelminä. Vaikkapa klassisen Saatanan tapauksessa kyseessä on pitkällä aikavälillä tislattu käsitys siitä, minkälainen henkilö on täydellisen paha. Kukaan yksittäinen henkilö tuskin on Saatanan ruumiillistuma (eikö muuten ole kiehtovaa, että tuota sanaa käytetään tällaisessa tapauksessa?), vaan eri ihmiset ovat tehneet läpi historian pahoja tekoja, joista ennen pitkää on osattu abstrahoida näiden tekojen arkkityyppi.
Viimein, modernin rationaalisen maailmankuvan myötä on kehittynyt ajatus rationaalisesta, selväjärkisesti ilmaistusta, tieteellisestä tiedosta. Vasta kun ihmisen älyllinen kapasiteetti ja fyysiset edellytykset (esim. puhekyky) ovat kasvaneet niin suuriksi, että on ollut mahdollista alkaa artikuloida informaatiota draamaakin abstraktimmalla tasolla, on tällainen moderni tieto tullut mahdolliseksi. Nykypäivänä on hyvin tyypillistä ajatella, että teoreettinen tieto on jollain tavalla puhtaamapaa tai ”totuudellisempaa” kuin esimerkiksi draaman tai toiminnan kautta ilmaistu tieto, mutta se on erheellinen luulo. Tässä esseessä en paneudu kuitenkaan pidemmälti moderneihin käsityksiin tiedosta, sillä suuntaan nyt kohti toista, tiedon evolutiiviselle kehitykselle analogista aihetta.
Kehityspsykologi Jean Piaget havaitsi, että leikkiminen on moraalin kasvupohja. Tarkemmin sanoen leikkiminen on se prosessi, jonka varassa ihmiset (ja muut nisäkkäät) harjoittelevat moraalista yhteistoimintaa. Tässä on kuitenkin korostettava, että edellä kuvailtu kehon, draaman ja abstraktin informaation kehityssuhde säilyy. Esimerkki kehoon vakiintuneesta rakenteesta on aivoissa piilevä ”leikkijärjestelmä”, joka löytyy monilta nisäkkäiltä. Käytännössä voit testata tätä esimerkiksi koiran, lapsen (tai vaikkapa aikuisen) kanssa: tiedät luultavasti intuitiivisesti minkälainen elekieli toimii, kun haluat leikkiä koiran tai lapsen kanssa, tai ainakin tunnistat koiran leikkisän käyttäytymisen hännän heilutuksesta ja jopa sen ilmeistä. Tämä viittaa siihen, että leikillä on ollut suuri merkitys evoluutiossa. Vastaavasti draaman tasoa, sekä sen eroa abstraktiin informaatioon korostaa 6-vuotiaiden leikki sääntöineen: jos jututat yhtä 6-vuotiasta leikin yhteydessä, tämä ei tiedä mitkä ovat leikkiä ohjaavat säännöt, mutta hän osaa silti toimia niiden pohjalta. Yhteistoiminnassa kehollinen ja dramatisoitu tieto mahdollistaa onnistuneen vuorovaikutuksen. Vasta kun lapsi kehittyy riittävän pitkälle, mahdollistuu abstraktein käsittein kommunikointi.
Piagetin havainto moraalin kehittymisestä leikin kautta on yhteydessä hänen laajempaan, konstruktivistiseen psykologiaan. Sen keskeisenä teesinä on, että yksittäisistä fyysisistä toimenpiteistä kasvaa yleisempiä käsityksiä siitä, miten toimia. Yksi tällainen kehityskulku, joka voisi havainnollistaa tällaista moraalin evolutiivista kehitystä on esimerkiksi ”älä lyö leikkitoveria nyt → älä lyö leikkitoveria koskaan → leiki reilusti → ole aina reilu → ole hyvä ihminen”. Abstraktion määrä kasvaa tasolta seuraavalle edetessä, ja jokainen taso sisältää aina joukon muitakin käsityksiä. Esimerkiksi käsitykseen siitä, mitä kuuluu hyvänä ihmisenä olemiseen sisältyy toki paljon muutakin kuin pelkkä leikkitoverin lyömättä jättäminen jonain tiettynä tiistai-iltapäivänä. Näin ollen hyvin yksinkertaisista, kehollisista toimenpiteistä kasvaa ajan mittaan käyttäytymismalleja, joiden varassa menestyksellinen toiminta mahdollistuu. Sitten tämä kehollisesti ilmaistu moraali muuttuu ennen pitkää draamaksi ja lopulta abstrakteiksi moraalisiksi periaatteiksi, kuten vaikka käsitykseksi yksilön koskemattomuudesta tai ihmisarvosta.
Oppiminen on kategoria, jota voi soveltaa hyvin edellä kuvailtujen ilmiöiden jäsentämiseen. Oppimisen ennakkoehtona on se, että menee oman kokemuskenttänsä, eli mukavuusalueensa ulkopuolelle. Oppimista ei voi tapahtua, ellei kohtaa jotain, mitä ei ole aiemmin kohdannut. Tämä voi käytännössä tarkoittaa jotain täysin uutta, mutta ennestään tutut asiat voivat myös opettaa paljon, jos niitä tarkastelee uudenlaisesta näkökulmasta. Esimerkiksi juuri näköaistin kehitys on ollut massiivisen pitkä oppimisprosessi, jossa lukemattomien virheiden seurauksena alkoi pikkuhiljaa kehittyä jotain etäisesti nykyistä, hyvin hienostunutta näköaistiamme muistuttavaa.
Omalla kohdallani hyvä esimerkki oppimisesta oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemisenä on ollut voimaharjoittelu. Pidän tästä esimerkistä siksi, että se soveltuu äärimmäisen hyvin ärsyke-palautuminen-sopeuma -kiertokulkuun ja siksi, että se ei ole tyyppiesimerkki kouluissa opetettavasta kirjaviisaudesta, mikä nähdäkseni avaa mahdollisuuden hahmottaa oppiminen paljon laajempana ilmiönä, kuin miten sitä tyypillisesti kuvataan. Viime keväänä minulla oli ensimmäistä kertaa riittävää tahdonvoimaa toteuttaa ankaran matemaattinen ja progressiivinen harjoitusohjelma. Yksi harjoitteistani oli tehdä jalkakyykkyä kolme kertaa viikossa siten, että lisäsin kuormaa jokaisella harjoittelukerralla yhden kilogramman. Jokaisella harjoituskerralla tein kolme sarjaa samalla kuormalla ja jokainen sarja koostui viidestä toistosta. Harjoituskertojen välissä pidin huolta siitä, että nukun riittävästi ja söin runsaasti ravitsevaa ruokaa. Jokainen yksittäinen kyykkytoisto ja sen eri osat, jokainen suupala ja unen hetki pitivät yllä ärsyke-palautuminen-sopeuma -kiertokulkua siten, että pystyin lisäämään kuormaa useamman kuukauden ajan. Saavutinkin suuren ennätyksen harjoitteluohjelman lopussa.
Mitä tekemistä jalkakyykyillä sitten on oppimisen kanssa? No, ottamatta edes puheeksi niitä psykologisia muutoksia, joita tällaisen ankaran harjoitusohjelman myötä tapahtuu, oli ohjelma tyyppiesimerkki järjestelmällisestä mukavuusalueen ulkopuolelle menosta. Tärkeää prosessissa oli maltillinen edistyminen ja pienten tekojen tekeminen oikein kerta toisensa jälkeen. Kiintoisana sivuhuomiona haluaisin tässä nostaa esiin ajatuksen, että tarkkailessa ihmisten toistuvaa toimintaa, erityisesti jos kyseessä on vapaaehtoinen ja haastava toiminta, kannattaa miettiä, mitä henkilö parhaillaan oppii. Esimerkiksi juuri fyysinen harjoittelu on hyvä esimerkki monimutkaisesta prosessista, jossa pintapuolisesti vulgaariin toimintaan voi liittyä paljon artikuloimatonta, draamaan ja kehoon koodautunutta tietoa ja tällaisen tiedon hankkimista. Vastaavasti riehakkaiden lasten leikkipaini ei ole vain ”energian purkamista” vaan monimutkaista, moraalin ja sosiaalisen käyttäytymisen opettelua. (Siitä voisi puhua paljonkin, miksi lapsille syötetään ADHD-lääkkeitä, jotka nimen omaan sammuttavat leikkijärjestelmän aivoissa, kun he eivät pysty keskittymään koulussa hiljaa pulpetin takana...)
Toinen esimerkki, joka omalla kohdallani viimeistään vakuuttaa minut mikrotason tekojen tärkeydestä suurten tavoitteiden saavuttamiseksi on tekeillä oleva graduni. Kun olen määrätietoisesti käynyt käsiksi jonkin graduni luvun alaluvun kappaleen virkkeeseen, olen aina saanut hyvää tulosta aikaiseksi. Sen sijaan yleisen hahmottelun jälkeen gradun laajempaan kokonaisuuteen paneutuminen ei ole tuottanut kuin ahdistusta. Vain suuntautumalla riittävän pieneen osa-alueeseen kerrallaan, pystyn edistymään työssäni. Huomionarvoista on se, että esimerkiksi yhden virkkeen kirjoittaminen ei ole enää kauhean kaukana esimerkiksi yksittäisestä näppäimen painalluksesta, mikä korostaa kehollisen toiminnan ensisijaisuutta abstraktimpien tavoitteiden toteuttamisessa.
Näiden kahden tavoitteiden saavuttamista koskevan esimerkin jälkeen tasapainotan tilannetta kirjoittamalla masennuksesta. Ennen kuin käyn itse masennukseen käsiksi, nostan kuitenkin esiin joitain fysiologisia seikkoja. Dopamiini on mielihyvää tuottava hormoni, jota erittyy silloin, kun ihminen kokee kulkevansa kohti mielekästä päämäärää (nyt ei puhuta kuitenkaan kokaiinista, joka aiheuttaa voimakasta dopamiinin eritystä). Esimerkiksi flow-tila on hyvä esimerkki tällaisesta tilanteesta. Kun taas vastaan tulee odottamaton este, on reaktiona ahdistus ja pysähtyminen. Esimerkiksi jos olen hyvin orientoitunut harjoittelemaan salilla kovaa, niin pienen venähdyksen sattuessa ahdistun ja joudun miettimään miten minun pitää toimia, jotta matka kohti päämäärää voisi jatkua. Vastakohtana taas positiiviselle tuntemukselle ovat pelko ja paniikki, jotka ovat merkkejä siitä, että tavoitteesta etäännytään. Kärjistäen siis olemme kolmivaihteisia olioita: eteen, seis, taakse.
Jotta dopamiinista voi saada positiivisessa mielessä tehot irti, on määriteltävä omat tavoitteet niin selkeästi, että tietää, mitä mikrotason kehollisia toimenpiteitä on tehtävä niiden saavuttamiseksi. Tämä on vaikeaa, ja siksi esimerkiksi saamattomuus on niin yleistä (eikä vähiten allekirjoittaneelle). Ongelmaksi muodostuu se, että jos ei ole selvillä, mitä tarkalleen pitää tehdä, on mahdotonta orientoida itseään riittävän yksityiskohtaiseen toimintaan ja tällöin ajan tulee haaskanneeksi joko häiriötekijöiden parissa tai märehtiessä liian abstraktin tason kysymyksiä. Tässä kohtaa pääsemme masennukseen. (Diskleimeri: täytyy ottaa huomioon, että masennus on catch-all -kategoria, jonka alle on sijoitettu suuri joukko toisistaan poikkeavia ilmiöitä, en missään nimessä väitä, että tämä olisi lopullinen sana masennuksesta).
Terveen ihmisen voi ajatella suuntautuvan oikeassa suhteessa mikrotason ja abstraktimman tason ilmiöihin. Esimerkiksi virheen sattuessa henkisesti tasapainoinen ihminen toteaa jotain tyyliin ”kas, virhe, korjataanpa se”. Sen sijaan masentuneen ihmisen ajattelussa orientoituminen kohti tavoitteita ei onnistu kunnolla. Tällöin pienen virheen sattuessa vakavasti masentunut ihminen päätyy automaattisesti pohtimaan, onko hän ylipäänsä kelvollinen ihminen. Tälle voi olla joko psyko-fysiologisia tai eksistentialistisia syitä, mutta joka tapauksessa kyseessä on sairaus, joka tekee mahdottomaksi hedelmällisen suhtautumistavan oppimiseen ja sen edellyttämiin virheisiin. Jos vaikka kuntosalilla päätän lisätä kuormaa liikaa tai jos gradua kirjoittaessa mietin vain koko työn valmistumista enkä yksittäisten osuuksien tekemistä, on tavattoman vaikeaa suunnata huomionsa tilanteen vaatimiin mikrotason toimenpiteisiin. Masentuneella ihmisellä tämä vielä korostuu, sillä tällöin koko organismi saattaa olla kykenemätön havaitsemaan, mikä on oikean tason toimenpide. Onhan kuitenkin niin, että joskus kysymys ”olenko edes kelvollinen ihminen” saattaa olla relevantti, mutta masentunut ihminen ei pysty tunnistamaan, milloin tämä on relevanttia.
Alamme vihdoin päästä siihen, mikä alunperin sai minussa aikaan halun kirjoittaa tämä essee. Niin positiivisia päämääriä tavoitellessa kuin myös esimerkiksi mielenterveyteen liittyvien ongelmien kohdalla, olen ottanut vakavissani ajatuksen siitä totuus on jotain sellaista, minkä avulla näistä asioista voi saada tolkkua. Ensimmäinen askel tällä tiellä on ollut se, että olen parhaani mukaan lopettanut valehtelemisen. Riittävän pitkään jatkuneen valehtelun myötä ihmisestä itsestään tulee kykenemätön tunnistamaan sitä, mikä on totta. Äärimmilleen vietynä valehtelu voi esimerkiksi johtaa siihen, että ihmisestä tulee kaaoottinen ja ehkä jopa luulosairas : kun kyky hahmottaa mikä on totta pilaantuu liiaksi, on mahdotonta enää tunnistaa edes sitä, onko itse todella sairas vai ei, haluaako todella jotain vai ei, ja niin edelleen.
Omalla kohdallani olen ollut kiitollinen siitä, että olen usein perehtynyt moniin asioihin – vaikkapa hyvin äärimmäiseen metallimusiikkiin – mahdollisimman ennakkoluulottomasti. Tuttavuus äärimmäisten ilmiöiden kanssa on tehnyt minusta myötämielisemmän kaikille niille kummallisille ajatuksille, joita alitajunnastani tietoisuuteeni vyöryy. Haluan tässä tuoda esille siis sen ajatuksen, että yksi tärkeimmistä askelista valehtelun lopettamisessa ja kohti totuutta kulkemisessa on omien, itseä koskevien ennakkokäsitysten sivuuttaminen. Tätä varten tarvitsee paljon myötämielisyyttä ja myös rohkeutta kohdata ne epämiellyttävät ajatukset, jotka esimerkiksi ovat valtavirtamoraalin vastaisia. Vain kohtaamalla ikävätkin ajatuksesi pystyt olemaan rehellinen itsellesi ja siten ohjaamaan itsesi kohti hyviä päämääriä. Sen sijaan, jos kauhistut mielesi syöveriä ja yrität sulkea sen kuin Pandoran lippaan, niin seurauksena on valtava joukko patologioita ja oireita, joita et pysty ymmärtämään. Niin kuin psykologi Carl Jung sanoi, tie kohti viisautta alkaa oman varjon kohtaamisella. Toisin sanoen – ja laajemmassa mittakaavassa – vain ymmärtämällä sen, että ihmiskunnan historia on täynnä hirmutekoja joita ihmiset ovat tehneet ja hyväksymällä sen, että sinä myös olet ihminen ja täysin kykenevä samoihin asiohin, pystyt ottamaan ohjat omassa elämässäsi.
Valehtelusta sanon vielä sen, että se ei tarkoita pelkästään tietoista totuuden vääntelyä. Sen joukkoon kuuluvat myös totuuden kertomatta jättäminen, totuuden käyttäminen epämoraalisesti esimerkiksi jonkun tahalliseen satuttamiseen (mieti vaikkapa riitaa, jossa odotat, että saat ladata jonkin toden, mutta ilkeämielisen kommentin päin toisen naamaa) sekä sellaisten ajatusten omiminen, joita et ole todella sisäistänyt. Erityisesti viimeinen näistä on asia, jonka kanssa itse kamppailen, ja tässäkin esseessä on ajatuksia, jotka eivät ole vielä lainkaan riittävästi omaksi tekemiäni.
Valehtelun lopettamalla on mahdollista alkaa tunnistaa tarkemmin sitä, mitä pitää totena. Tämä totuuden löytäminen ei tarkoita jonkin absoluuttisen totuuden tietämistä, vaan pyrkimystä artikuloida itsensä niin selkeästi kuin voi, jotta muilla ja itselläsi on mahdollisuus parhaansa mukaan korjata näitä väistämättä puutteellisia näkökulmia. Silmäsi tarkentuessa ja kuunnellessasi muiden palautetta kykysi hahmottaa sitä, millä tasolla sinun pitää kulloinkin toimia (siis pohtiakko kysymystä hyvästä elämästä vai keskittyä käsillä olevaan vaipanvaihtoon) parantuu. Näin syntyy positiivinen kierre, jossa entistä totuudellisempi ja tarkempi näkemys omasta tilanteestasi tekee entistä johdonmukaisemman ja tarkemman päämäärien asettamisen ja tavoittelun mahdolliseksi.
Olen parisuhteessani huomannut, että mitä nöyremmin ja rohkeammin käyn käsiksi ongelmiin, sen paremmin asiat menevät. Olen myös pannut merkille, tosin sanon tämän hyvin varovaisesti, jopa sepkulatiivisest, että kykyni tunnistaa, että jokin on pielessä, on kasvanut sitä mukaa, kun olen pyrkinyt kohti rehellisyyttä. Tähän liittyy tiivisti se, että kehomme ovat täynnä tietoa ja viisautta, mutta tätä tietoa ei pysty käyttämään, jos on sotkenut suhteensa kehoonsa olemalla epärehellinen. Mitä rehellisempi olen, sen paremmin tunnistan onko kyseessä ongelma, joka koskee minua vai kumppaniani ensisijaisesti (esimerkiksi jokin trauma), onko kyseessä iso vai pieni ongelma ja niin edelleen. Kaikki tämä tapahtuu kauan ennen kuin osaan artikuloida mistä on kyse, ja kehoni viestit ovat hyivn konkreettisia, esimerkiksi ahdistus tuntuu rintakehässä ja masennus tulee silmien taakse. Näitä voi eittämättä pitää huuhaana, mutta omalla kohdallani tulokset tuntuvat puhuvan puolestaan.
Päätän tämän esseen henkisempään sointuun. En tiedä, mihin suuntaan olen menossa näiden ajatusten kanssa, mutta seuraava on pohdituttanut minua. Friedrich Nietzsche kysyy eräässä aforismissaan: mitä vastaisit, jos elämäsi päätyttyä demoni kysyisi sinulta, haluaisitko, että kokisit juuri elämäsi elämän toistuvasti samanlaisena ajasta ikuisuuteen. Nietzschen ajatus, joka sivuaa voimakkaasti kristinuskon, mutta myös joidenkin muiden uskontoperinteiden ajatuksia oli se, että tavoitteena on pystyä – ilman itsepetosta – vastaamaan tuohon kysymykseen ”kyllä”. Yksi käsite, jolla tätä ajatusta voi kuvata, on rakkaus. Kyseessä ei kuitenkaan ole nykyajattelua dominoiva romanttinen rakkaus, vaan yleisempi, olemassaoloa kohtaan positiivisesti suhtautuvan henkilön tunne. Esimerkiksi kreikan kielessä sana ”agape” kuvastaa tätä tunnetta, siinä missä ”eros” viittaa romanttiseen ja eroottiseen rakkauteen. Mikä sitten on keino lähestyä tätä kosmista rakkautta?
Tähän ajatukseen olemassaolon rakastamisesta liittyy nähdäkseni hyvin perustellusti edellä kuvattu ajatus totuudesta. Jos uskot, että olemassaolo on pohjimmiltaan hyvää, niin silloin paras keino tehdä hyvää on toimia niin totuudellisesti kuin voi. Jotta tätä tavoitetta kohti voi edetä, on lopettava valehtelu, alettava puhua totta ja toimia sen mukaisesti, ja nämä molemmat päämäärät on tehtävä siten, että on asemoitunut tutun ja vieraan, opitun ja uuden rajalle siten, että pystyy palautumaan niistä ärsykkeistä, joita kohtaa, jotta pystyy oppimaan, ja siten tulemaan paremmaksi hyvän palvelijaksi.
No niin, tähän, suhteellisen paatokselliseen huipennukseen päätän tämän esseeen, joka tuntuu ainakin minun kohdallani setvineen ajatuksia selkeämmille vesille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti