Aivopuoliskojen sota

Aivomme ovat jakautuneet kahteen puoliskoon ja puoliskojen suhde ratkaisee sen, kaivaako läntinen yhteiskunta oman hautansa, vai löytääkö se tien läpi modernin ajan syvimpien ongelmien.

Näin uskoo Iain McGilchrist, jonka teos "Master and His Emissary: The Divided Brain and the Making of the Western World" (vapaasti käännettynä: Kuningas ja Lähettiläs: Jakutuneet Aivot ja Läntisen Maailman Luonti) on tymäkkä opus, joka aivojen tavoin jakutuu kahteen osaan.

Ensimmäinen osa käsittelee vasemman ja oikean aivopuoliskon eroja neurotieteen näkökulmasta, toisessa puoliskossa McGilchrist taas laittaa ison vaihteen silmään ja kertoo oman näkökulmansa siihen, mitä aivopuoliskoiden erot merkitsevät, miten niiden suhde vaikuttaa maailmaamme ja miten meidän tulisi toimia, jos emme halua hukkua skitsofreeniseen, vieraantuneeseen todellisuuteen.

Huom: tämä on yhdeltä istumalta kirjoitettu teksti, eikä meikäläisen rahkeet riitä moisen teoksen tarkkaan referointiin, kannattaa siis todella napata tämä kirja itselleen talteen, jos aihe kiinnostaa.

Mistä on kyse?

Avain koko teokseen on - yllättäen - sen otsikko, joka toimii kirjan kantavana metaforana. McGilchristille asioiden laita on tämä: länsimaisessa yhteiskunnassa vasen aivopuolisko, jonka tehtävä on toimia oikean aivopuolisko alaisuudessa, on ottanut vallan, minkä seurauksena yhteiskuntamme kallistuu vaaraallisesti kielen, kategorisoinnin, yksityiskohtien, byrokratian, mittaamisen ja rationalisoinnin puoleen.

Oikean aivopuoliskon tonttia ovat asioiden ja kokonaisuuksien hahmottaminen ensimmäistä kertaa, musiikki, taide, ja esimerkiksi kyky kuvitella jotain itsensä ulkopuolista (muun muassa uskonto liittyy tähän). Vasemman pirtaan taas kuuluu näiden asioiden jäsentely, analyysi ja kategorisointi sekä tämän yksityiskohtiin keskittyvän tiedon lähettäminen takaisin oikealle aivopuoliskolle, joka kokoaa palaset jälleen eheäksi kuvaksi.

McGilchrist kuvailee, kuinka länsimaisen yhteiskunnan kehitys varhaisesta kreikasta asti on ollut vasemman aivopuoliskon jatkuvaa voitonmarssia kohti maailmaa, jossa sen solipsistinen, vain itsensä hyväksyvä maailmankatsomus on ottanut erävoiton oikeasta aivopuoliskosta kerta toisensa jälkeen.

Kreikka, Rooma ja Keskiaika

Antiikin Kreikassa ennen Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen klassista aikakautta vaikuttivat niin kutsutut esi-sokraatikot. Näistä McGilchristille tärkein on Herakleitos, jonka asioiden muuttuvuteen, "kaiken virtaamiseen" keskittyvä filosofia edustaa oikean aivopuoliskon kokonaisvaltaista näkemystä. Herakleitos jäi kuitenkin logiikkaan ja atomistiseen, yksityiskohtiin keskittyvän filosofian jalkoihin.

Tätä samaista kehityskulkua Friedrich Nietzsche on kuvaillut Apollo- ja Dionysos -jumalten suhteella. Rationaalinen ja matemaattinen "Apolloninen henki" löi Nietzschen mukaan kättä villin ja taiteellisen "Dionysoslaisen hengen" kanssa Kreikan kulta-aikana. Mutta Apollo, eli vasen aivopuolisko voitti.

Tämä perintö siirtyi Rooman valtakuntaan, jonka ennennäkemättömät byrokraattiset järjestelmät, jotka istutettiin ympäri tunnettua maailmaa identtisinä kopioina paikasta riippumatta, edustavat oikean aivopuoliskon tappiota.

Eräs keskeisimmistä lähteistä, joita McGilchrist soveltaa, on taidehistoria. Hän huomauttaa, kuinka antiikin Kreikan taide oli ensialkuun dynaamista, kokonaisuudet huomioivaa ja otti paljon vaikutteita luonnosta. Tämän korvasi matemaattinen, looginen näkemys, joka korostui esimerkiksi arkkitehtuurissa ja jatkui suoraan Roomassa.

Myöhemmin, Keskiajalle tultaessa vasemman aivopuoliskon vaikutus kuvastui taiteessa yhä voimakkaammin. Vasemmalle aivopuoliskolle tyypilliseen tapaan asioiden määrällinen hahmottuminen korostui: enää ihmishahmojen statusta ei kuvattu hienovaraisilla yksityiskohdilla, vaan yksinkertaisesti tärkeät hahmot piirrettiin suurina.

Renessanssista teolliseen vallankumoukseen

Renessanssi oli poikkeuksellinen vaihe länsimaiden historiassa, koska silloin oikean aivopuolisko pääsi ansaitsemalleen paikalle. Taide kukoisti, antiikin Kreikan varhaiset vaikutteet löydettiin uudelleen ja vasemman aivopuoliskon rooli oikean aivopuoliskon apurina toimi niin kuin pitää.

Kiinnostava esimerkki taiteesta, johon voi nykypäivänäkin kiinnittää huomiota on se, että niinä aikakausina, kun oikean aivopuoliskon ominaisuudet ovat olleet vahvoilla, ihmisten muotokuvissa kasvojen vasen puoli on yleensä korostetumpi. Tämä johtuu siitä, että kehon vasen puoli on linkittynyt oikeaan aivopuoliskoon, joka ilmaisee tunteita. Toisin sanoen, kasvojen vasen puoli on ilmaisuvoimaisempi, ja kun vasen aivopuolisko taas otti vallan renessanssin jälkeen, kasvojen oikea puoli alkoi korostua taiteessa.

Valistus seurasi renessanssia, ja se on kenties kriittisin hetki, jolloin vasen aivopuolisko todella otti vallan. Ehkä mieleenpainuvimpana esimerkkinä tästä käy Rene Descartes. "Ajattelen, siis olen" oli Descartesin oivallus, joka perustui vasemman aivopuoliskon dominoimaan ajatteluun.

McGilchrist kuvailee Descartesin pohdintoja, sitä kuinka kadulla kävelevät ihmiset saattavat olla koneita ja kuinka mistään paitsi omasta ajattelustaan ei voi olla varma, että ne ovat juuri sellaista ajattelua, joka korostuu kun tietyt osat oikeasta aivopuoliskosta toimivat vajavaisesti. Filosofin roolissa Descartes pystyy esittämään näitä pohdintoja, mutta käytännön tasolla vastaavat ajatukset ovat merkkejä vakavista psykologisista ongelmista, jotka muistuttavat esimerkiksi tiettyjä skitsofrenian oireita.

Valistuksen ajan suuret saavutukset, kuten ajatus kaikkia koskevista abstrakteista oikeuksista, järjen ja rationaalisuuden korostus ja esimerkiksi orastava ateismi ovat vasemman aivopuoliskon maailmankuvan tuotteita. Vasemmalle aivopuoliskolle abstraktio on luontevaa, mutta niin tehdessään se kadottaa asioiden yksilöllisyyden.

Siinä missä universaaleja ihmisarvoja voidaan pitää hyvänä asiana, on kolikon kääntöpuolena modernille ajalle tuttu tapa nähdä ihmiset "massana", jonka yksittäisen osasen voi korvata kenellä tahansa toisella ihmisellä. Tämä on samaa atomistista ajattelua, joka sivuutti Herakleitoksen pari tuhatta vuotta aiemmin.

Valistuksen jälkeen ehti vielä kehittyä oikean aivopuoliskon sävyttämä romanttinen aikakausi, jossa luonto, yksilöllisyys, kansakuntien ominaispiirteet ja muut vastaavat ajatukset korostuivat. Romantiikan vaikutus kuitenkin jäi jo kovaa vauhtia puksuttavan vasemman aivopuoliskon ja teollisen vallankumouksen jalkoihin.

McGilchristille teollinen vallankumous saattoi olla se vaihe, joka sinetöi vasemman aivopuoliskon aseman "vallananastajana". Vain oikea aivopuolisko pystyy näkemään asiat elävinä - kyllä, kirjaimellisesti - ja siksi vasemman aivopuoliskon maailmassa kone-vertauskuva on niin voimakas.

Tehtaat, kehruukoneet, höyrykoneet, autot, tietokoneet... Ajatus aivoista "tiedon prosessointi koneena", yhteiskunnasta ja taloudesta "mekanismeihin" perustuvina järjestelminä ja ovat peruja aivojen siltä puolelta, joka ei näe elävää elävänä, näkee kokonaisuuden vain osien summana, ja joka luottaa omaan visioonsa sokeasti, tietämättä sitä, että se on saanut eväänsä toisaalta, ja sinne sen pitäisi myös oivalluksensa palauttaa.

No jotta, mitäs sitten?

McGilchristin kirjoituksesta paistaa pessimismi vasemman aivopuoliskon tyrannian edessä, mutta tästä huolimatta hän linjaa näkemyksensä siitä, mitkä seikat voivat auttaa meitä tilanteessa, jossa olemme hukanneet yhteyden kokonaisuuteen, elävään elämään ja tunteisiimme.

Musiikki, runous ja taide ovat suoria esimerkkejä sellaisista ilmaisutavoista, jotka kumpuavat ensisijaisesti oikeasta aivopuoliskosta. Ne ovat käytännön asioita, joiden avulla on mahdollista päästä arkikokemuksen, yksinkertaistetun, osiin pilkotun ja mekaanisesti toimivan tuolle puolen.

Kaikkein tärkein sanoma kirjasta kätkeytyy kuitenkin siihen seikkaan, että sen nimi on metafora. Metaforat ovat kokemuksemme ja kommunikaatiomme perusta. Kun tarpeeksi kaivelee, jokaikinen merkittävä tapamme puhua maailmasta perustuu vertauskuviin, jotka kohoavat esiin vuorovaikutuksesta ympäristömme kanssa.

Vasen aivopuolisko ei ymmärrä metaforia, vain oikea voi ymmärtää ne. Vasen aivopuolisko ei hyväksy ristiriitoja, epäselvyyksiä tai monimerkityksisyyttä. Mutta, ymmärryksemme ja olemisemme perusta on kaikkea silti kaikkea tätä, nipin napin koossa pidettynä todellisuuden kaaoksen keskellä.

Suurin haaste, joka kohtaa länsimaista ihmistä, on pystyä kurkottamaan vasemman aivopuoliskon luoman, kuolleen, konemaisen, rationaalisen, loppuumitatun ja -optimoidun maailman tuolle puolen, oikean aivopuoliskon elävään, muuttuvaan ja arvaamattomaan maailmaan ja palauttaa näiden kahden kilpapukarin asetelma hedelmälliseksi, oikean aivopuoliskon ohjaamaksi, vasemman avustamaksi kokonaisuudeksi.

Mielemme muokkaa maailman omaksi kuvakseen - nyt vaihtoehtoina on kuollut, rationaalisten koneiden maailma, tai elävä muutoksen maailma. ...näin metaforana ilmaistuna.

Olipa Itsekästä - Carl Jungin Aion

Luin hiljattain Carl Jungin Aion-nimisen teoksen, joka on yksi hänen uransa loppupään merkkiteoksista. Aion on alunperin julkaistu vuonna 1951 saksaksi, oma kappaleeni on englanninkielinen. Kirjan alaotsikko ”Tutkimuksia Itsen Fenomenologiaan” (Researches into the Phenomenology of the Self) antaa Jungia tuntevalle jonkinlaisen käsityksen siitä, mistä kirjassa on kyse, mutta haluaisin tässä kirjoituksessa yrittää selventää omia ajatuksiani aiheesta. Suosittelen aiempaa blogi-päivitystäni ”Carl Jungin psykologia pikaversiona”, jotta käsitteet eivät tuottaisi liikaa hämmennystä. Pyrin kuitenkin sellaiseen tyyliin, jota asiaan vihkiytymätönkin ymmärtää.

Lyhyesti voisi sanoa, että Aion käsittelee sitä, kuinka ihmisen tietoisuuden, henkilökohtaisen alitajunnan ja kollektiivisen alitajunnan muodostama kokonaisuus on ilmennyt ihmisten tajunnassa ja kuinka sitä on yritetty symbolein, kertomuksin ja myytein. Jung lähestyy aihetta valtavan symbolisen, metaforisen ja mytologisen aineiston kautta, soveltaen niin kristillistä ja gnostilaista teologiaa, kuin kaukoidän uskontoperinteitä ja alkemiaakin. 

ITSE-ARKKITYYPPI JA SEN VAHVISTAMINEN

Oman arvioni mukaan kirjan keskeisenä tavoitteena on Itse-arkkityypin amplifikaatio. Jungin ajattelussa arkkityypit ovat ihmis- (ja eliö-)kunnan kehityksessä psyykeemme kehittyneitä, kaikille yhteisiä kokonaisuuksia. Esimerkiksi Jungin klassinen feminiinen arkkityyppi Anima on jokaisen miehen alitajuinen kokemus naisesta yleisenä kategoriana. Tämä kategoria on syntynyt evoluution kehityksen aikana, naaraan, emon, parittelukumppanin, äidin, tyttären, vaimon ja erimerkiksi siskon muodoissa. Koska miehet/urokset ovat olleet niin kauan vuorovaikutuksessa naisten/naaraiden kanssa, on miesten psyykeen kehittynyt tämä oma feminiinen puolensa, Anima. 

Itse on puolestaan arkkityyppi, joka edustaa psyyken kokonaisuutta ja sen pyrkimystä tasapainoon. Psyyken kokonaisuuden voi jungilaisessa ajattelussa hahmottaa kolmen käsitteen kautta: tietoisuuden, henkilökohtaisen alitajunnan ja kollektiivisen alitajunnan. Tietoisuus on oma tietoinen kokemuksemme, Egomme. Henkilökohtainen alitajuntamme on kaikki ne alitajunnassamme olevat asiat, jotka ovat meille erityisiä, omassa elämässä kokemiamme, jotka olemme joko vahingossa tai tahallaan puskeneet pois tietoisuudestamme. Kollektiivinen alitajunta vuorostaan on kaikille ihmisille yhteinen osa alitajuntaa, jossa arkkityypit, vaistot ja monet muut asiat ”asustavat”. 

Itse eroaa tietoisesta Egosta siten, että se on arkkityyppi, eräänlainen vaisto, joka ajaa ihmistä kohti näiden kolmen psyyken tason harmonista yhdistämistä. Nykypäivänäkin tutut ajatukset ”itsensä löytämisestä”, ”oman sydämen kuuntelusta” tai ”omantunnon kysymyksistä” antavat osviittaa siitä, mitä Itsellä tarkoitetaan. Ajatuksena on se, että on vaikeaa kohdata oman tai kollektiivisen alitajunnan sisällöt ja yrittää saada niistä tolkkua sellaisella tavalla, että ei joudu niiden valtaan. 

Esimerkiksi vakava trauma voi olla sellainen kokemus, jota on tavattoman vaikea saada asettumaan osaksi omaa elämää. Vastaavasti kollektiivisen alitajunnan syöverit ovat Jungin mukaan se paikka, josta kumpuavat ihmisten kauheimmat teot, sodat, raiskaukset ja joukkotuho. Kerta toisensa jälkeen eri puolilla maailmaa ollaan ajauduttu näiden voimien houkuttelemina ja riivaamina hirmutekoihin, eikä niistä tietoiseksi tuleminen ole lastenleikkiä.

Jungin mukaan Itse tulee esiin ympäri maailman uskonto- ja muita perinteitä ja sitä kuvataan tyypillisesti nelikenttäisellä mandala-symbolilla. Jung käyttää merkittävän osan Aionista erilaisten nelikenttä-symbolien tutkimiseen. Niiden keskeisenä ideana on erilaisten vastakohtien välinen vuorovaikutus, esimerkiksi hyvän ja pahan, pimeän ja valon, elementtien, eläimen ja hengen ja niin edelleen.

 Tiibetiläinen Manjuvajra-mandala.

Näitä aineksia Jung on kaivanut esiin suuresta määrästä vuosisatoja ja -tuhansia vanhaa kirjallisuutta. Jungin mukaan (yksi) oikea tapa tulkita näitä symboleita on psykologinen. Esimerkiksi jo parisataa vuotta pilkatun alkemian klassikkoja voi yrittää ymmärtää siitä näkökulmasta, että he pyrkivät vakavissaan johonkin, vaikkeivät olleetkaan modernin tieteen lähettiläitä. Jung näkee muun muassa alkemian vuosituhansien aikana rakentuneen järjestelmän psykologisessa valossa, ikään kuin ihmisen tutkimuksena omaan sisäiseen todellisuuteensa silloin käsillä olleen symbolijoukon avuin. 

Tämä jokin on Jungille Itsen tavoittaminen, joka vertautuu niin Kristuksen, Jumalan kuin Viisasten Kivenkin saavuttamiseen. Toisin sanoen, erilaiset mandalat, Viisasten Kivi, Kristus ja muunlaiset Jumala-kuvat edustavat psykologista Itseä. 

Kaikkien alitajunnan sisältöjen ja arkkityyppien tietoinen kohtaaminen ja sijoittaminen osaksi omaa tietoista kokemusta on Jungille kaikkein tärkein tehtävä. Tämä johtuu siitä, että Jungin ajattelussa ihmistä ohjaavat hänen psykologiset tilansa. Mitä vähemmän ihminen tiedostaa omia alitajuisia voimiaan, sitä enemmän hän on niiden armoilla ja toimii ymmärtämättä sitä, miksi hän toimii siten kun toimii. 

Toisin sanoen Jung näkee omasta alitajunnasta tietoiseksi tulemisen ennakkoehtona sille, että voi omassa elämässä onnistua tekemään aidosti moraalisia, hyviä valintoja sen sijaan, että on omien mielihalujen ja impulssien uhri ja käsikassara. Tätä ei kuitenkaan tule ymmärtää pelkästään arkisten ”söin puolikkaan juustokakun vaikkei pitänyt” -kommellusten kautta, vaan yhtälailla myös aidosti kauheiden tekojen kautta: perhehelvetit ja keskitysleirit ovat yhtälailla alitajunnan hallitsemattomien ainesten aikaansaannosta. 

Itse on kenties tärkein arkkityyppi Jungille siksi, että se edustaa täydellisintä alitajuisten voimien yhdistymistä tietoisuuteen tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Jotta Itse pystytään saavuttamaan, tarvitaan ainakin sen vahvistamista, amplifikaatiota. Tämä tarkoittaa Jungille Itsen symbolisten ja muiden merkitysten vahvistamista tietoisuudessa, ja tätä työtä Aion nähdäkseni edustaa. 

Perehtymällä Itsen historiallisiin, symbolisiin muotoihin Jung pyrkii pohjustamaan tietoisuutta siten, että ne kokemukset ja psykologiset tilat jotka liitetään Itsen kohtaamiseen, saavat jonkinlaisen alustan. Tätä voisi ajatella siltä kannalta, että jos ei ole olemassa minkäälaista käsitejärjestelmää, siis nimiä asioille, on niitä tavattoman vaikeaa yrittää hahmottaa ja ymmärtää kohdatessaan ne.


PYHÄ KOLMINAISUUS VS. NELIKENTÄT

Perinteisen kristillisen aineiston lisäksi Jung soveltaa paljon gnostilaisia ja alkemian lähteitä. Jung näkee näiden kolmen tekijän vuorovaikutuksen seuraavanlaisena. Kristinusko ja gnostilaisuus alkoivat kehittyä samoihin aikoihin. Gnostilaisuus oli Jungin mukaan eräänlainen välttämätön vastaus kristinuskon (Jungin mukaan) psykologisesti puutteelliselle järjestelmälle. Myöhemmin gnostilaisuus yhdistyi muihin perinteisiin, muodostaen alkemian, joka jatkoi tämän puutteellisuuden täydentämistä. 

Jungin mukaan kristinuskon ydinajatus, kolmiyhteinen Jumala, on vajavainen. Jung tarkoittaa tällä sitä, että Pyhän Kolminaisuuden muodostama kokonaisuus ei vastaa riittävän tarkasti ihmisen psyykkistä kokonaisuutta. Tästä osoituksena Jung kuvailee, kuinka samaan aikaan kolminaisuusopin kehittyessä kristilliseen mytologiaan alkoi kehittyä ajatus Jumalaa vastustavasta Saatanasta, Jumalan poikaa vastustavasta anti-kristuksesta ja esimerkiksi gnostilaisesta aineellisen maailman luoneesta demiurgista, joka on pohjimmiltaan paha ja korkeampaa, henkistä Jumalaa heikompi ja alhaisempi.

Jungin mukaan tämä kehitys viittaa siihen, että psykologisesta näkökulmasta tarkasteltuna pelkän hyvän ja täydellisen kolminaisuuden rinnalla oli suuri kysyntä tasapainottavalle, pahan huomioonottavalle, kenties maailmaa ja ihmistä kokonaisvaltaisemmin selittävälle järjestelmälle. Tästä 3 + 1 teemasta Jung pääsee jo aiemmin mainittuun mandaloiden ja nelikenttien monimutkaiseen maailmaan, josta minulla ei riitä kykyä kirjoittaa sen enempää. 

Suomalaisen CMX-yhtyeen levyn Aionin levynkansi - levy käsittelee paholaista.

Kaiken kaikkiaan Aion on erittäin haastava, viitteitä, alahuomautuksia ja erikoisia nimiä viuhuva teos, ja luulen, että minun olisi kannattanut lukea se vasta myöhemmin. Perusviesti, jonka itse (sic!) sain kirjasta, on tämä: 

Tarkkaile omaa mielenmaisemaasi ja yritä ennakkoluulottomasti kohdata sieltä esiin tulevat kivat ja epämiellyttävät, voimakkaat ja heikot, hyvät ja pahat asiat. Tätä kautta saat aineksia oman Itsen menestyksekkääseen rakentamiseen. Apua saat sinua kiinnostavista paikoista (koska oma kiinnostus ohjaa oikeille teille, jos olet rehellinen) ja lähteistä, joista saat nimiä ja käsitteitä, joiden avulla jäsentää näitä usein niin epäselviä kokonaisuuksia. Pidä kuitenkin jalat maassa niillä keinoin kuin tiedät ja osaat, ja varaudu siihen, että tämä on vaikein ja pelottavin asia – ihan tosissaan – mitä voi tehdä. Jos et usko, että se voi olla sitä, silloin kannattaa keskittyä johonkin muuhun.

Carl Jungin psykologia pikaversiona

Carl Jung on Sigmund Freudin ohella merkittävimpiä 1900-luvun psykologian hahmoja. Jung jatkoi Freudin alitajuntaan ja seksuaalisuuteen liittyvien ajatusten kehittelyä, mutta Jungin omaperäinen ajattelu erosi paljon Freudista. Jungin merkittävimmät tutkimuskohteet olivat unet, uskonnot, myytit ja symbolit, joihin kerrostuneita merkityksiä Jung luotasi kirjoituksissaan. Käsillä oleva teksti on Calvin S. Hallin ja Vernon J. Nordbyn ”A Primer of Jungian Psychology” -oppaaseen perustuva tiivistelmä, jonka tarkoituksena on toimia mahdollisimman tiiviinä johdatuksena Jungin tärkeimpiin ajatuksiin. 

Carl Jung vanhalla iällä.

PERSOONALLISUUDEN RAKENNE

Psyyke on Jungin tärkeimpiä käsitteitä, joilla hän kuvaa henkilön henkistä kokonaisuutta. Psyyke jakaantuu tietoiseen ja ei-tietoiseen osaan, ja niillä on omat tehtävänsä. 

Tietoisuus on se osa henkilöstä, joka on henkilön sellaisenaan tietämä. Ajattelu, tunteminen, aistiminen ja intuitiivinen kokemus ovat tietoisuuden tapoja kohdata maailma ja toimia siinä. Tietoisuuden järjestystä Jung kutsuu egoksi. Ego on siis tietoisuuden kulloinenkin muoto, joka riippuu yksilöstä itsestään. Ego määrittää henkilön tietoista persoonaa, se suodattaa tietoisuuden keräämiä kokemuksia ja kätkee alitajuntaan sellaiset asiat, joita se ei tarvitse tai halua kohdata. 

Tietoisuus ja ego ovat erottamattomassa vuorovaikutuksessa alitajunnan kanssa. Jung jakaa alitajunnan henkilökohtaiseen, persoonalliseen alitajuntaan ja kollektiiviseen alitajuntaan. 

Henkilökohtainen alitajunta on se osa henkilön ei-tietoista psyykeä, johon on kasaantunut kaikki henkilön omassa elämässä kohtaamansa asiat ja muistot, joita ei ole eritelty ja yhdistetty osaksi tietoisuutta. Erityinen ilmiö henkilökohtaisessa alitajunnassa ovat kompleksit, yksittäisiä kokemuksia yhdistävät kategoriat. Esimerkiksi isä-kompleksi voi henkilöllä tarkoittaa alitajuista, jäsentymätöntä kokemusten joukkoa, joita yhdistää henkilön suhde isäänsä. 

Kollektiivinen alitajunta on kenties Jungin tärkein käsite. Se sisältää sellaiset kulttuuriset ja yleismaailmalliset alitajuiset kokemukset, jotka piilevät kaikkien ihmisten psyykeissä. Näitä yhteisen alitajunnan sisältöjä Jung jäsentää arkkityypin käsitteellä. Arkkityyppejä on monia, joista tärkeimmät ovat Persoona, Anima, Animus, Varjo ja Itse. 

Persoona on kollektiivisen alitajunnan se osa, joka yhdistää yksilön yhteisöön ja antaa tälle roolin. Esimerkiksi yhteisö voi tunnistaa lääkärin roolin, ja joku tietty yksilö voi toimia lääkärinä tämän jaetun käsityksen nojalla. Toisin sanoen henkilö ottaa lääkärin persoonan, eräänlaisen naamion kantaakseen, jolla hän yksinkertaistaa psyykkisen kokonaisuutena muille ja itselleen vuorovaikutuksen mahdollistamiseksi.

Jung ajatteli, että kunkin psyykessä on maskuliininen ja feminiininen osa. Miehillä Animus on tämä feminiininen osa. Animus kantaa niitä henkilön oman elämän yli vaikuttavia, lähes ikiaikaisia merkityksiä, jotka koskevat miehen suhdetta naiseen, äitiin ja kumppaniin. Mies heijastaa Animansa kohtaamiinsa naisiin, ensiksi äitiinsä, ja miehen tehtävänä suhteessa omaan feminiiniseen puoleensa on oppia erottamaan Animansa oikeista yksilöllisistä naisista. Animus tulee yleensä miehen psyykessä esiin yksittäisen, mystisen naisen hahmossa.

Animus on naisen psyyken maskuliininen osa. Sitä koskevat samanlaiset sisällöt kuin Animustakin, mutta vastakkaisen sukupuolen näkökulmasta. Animus tulee yleensä naisen psyykessä esiin arvovaltaisten miesten joukkona.

Varjo on kollektiivisen alitajunnan se osa, joka sisältää henkilön oman sukupuolen psyykkiset ainekset. Sanana ”varjo” viittaa siihen, että alitajuisessa muodossaan Varjo tulee esiin vaarallisissa, hallitsemattomissa muodoissaan. Esimerkiksi silmittömiä sotatoimia tai väkivaltaa voisi kuvata maskuliinisen Varjon purkauksena, kun taas lapsensa tukahduttavan äidin hahmo – esimerkiksi Hannun ja Kertun noita-akka – on feminiinisen Varjon puoli. Varjon tietoinen kohtaaminen, erittely ja jäsentäminen on välttämätöntä, jos tavoitteena on eheä psyyke.

Kenties kuvan ajatusta miettimällä kohtaisimme pimeän puolemme rohkeammin.

Itse on se kollektiivisen alitajunnan osa, joka välittää sitä psyykeä eheyttävää prosessia, jonka kautta henkilö voi eriyttää ja jäsentää psyykeään. Itsen kehittyessä psyyke tulee harmonisemmaksi, mitä voidaan kuvata esimerkiksi ilmaisuilla ”tiedän kuka olen” tai ”tunnen olevani ehjä”. Itsen kehittyminen vie aikaa ja vaatii paljon aktiivisia toimia, erityisesti omia unia ja fantasioita tarkastelemalla. 

Edellä kuvatut persoonallisuuden rakenneosaset ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Ne voivat olla harmoniassa tai ristiriidassa. Tämän lisäksi yksittäinen osa voi kompensoida jotain toista osaa. Esimerkiksi jos miehen Varjo on heikko, saattaa tämän Animus ottaa suuren osan psyykessä, joka tulee esiin poikkeuksellisen feminiinisenä toimintana (yksilön kontekstissa – jokaisen ihanne-Itse on erilainen).

PERSOONALLISUUDEN LIIKKEET

Jungille psyyke on suhteellisen suljettu kokonaisuus. Se vastaanottaa kokemuksia, mutta mustan aukon tavoin sieltä ei karkaa mitään, mikä sinne on kerran päätynyt. Vastaanotetut kokemukset ja henkilön sisäsyntyiset ominaisuudet tuottavat psyykkisen energian, libidon, joka on yksinkertaisesti se voima, joka toimii psyyken toiminnan polttoaineena. 

Psyyke pyrkii aina tasapainoon, mikä tarkoittaa psyykkisen energian tasaista jakautumista psyyken eri osien välillä. Käytännössä tätä tilaa ei koskaan synny, vaan psyyken epätasapainot ja jatkuvasti sisään virtaavat kokemukset pitävät psyyken liikkeessä aina. 

Psyykkiset arvot ohjaavat psyykkisen energian liikkeitä. Psyykkiset arvot ovat niitä tavoitteita, joita kohti henkilön psyyke, niin tietoinen kuin alitajuinenkin puoli, pyrkivät. Esimerkiksi, jos Persoona on saanut liian suuren osan henkilön psyykessä, voi tällöin Persoonaansa korostavan henkilön toiminnasta päätellä, että Persoona määrittää henkilön psyykkisiä arvoja. Sama pätee muihin psyyken osiin. Psyykkisistä arvoista antavat vihjeitä toiminnan tarkastelun lisäksi komplekseihin perehtyminen, tunnereaktiot ja intuitiivinen tulkinta.

Psyykkisen energian virta sisään tiettyyn osaan vahvistaa sitä, virta ulos heikentää. Tätä liikettä Jung kuvaa progression ja regression käsitteillä. Esimerkiksi jossain tilanteessa henkilön Varjo saattaa olla merkittävimmässä osassa, mutta psyykkisen energian virratessa ulos Varjosta, psyyken muut osat voimistuvat, jolloin toisenlainen hierarkia syntyy, ja prosessi alkaa jälleen alusta. 

Psyykkinen energia voi ”kanaalisoitua”, uomautua. Tämä tarkoittaa alkukantaisen, vaistomaisen psyykkisen energian ohjautumista uudenlaisella tavalla. Esimerkiksi monien kulttuurien siirtymärituaalit toimivat esimerkkinä, jossa aiemmin vaistonvarainen toiminta alkaa saada monimutkaisempia ja symbolisempia ilmaisumuotoja. Jung korostaa, että tämä uomautuminen on tärkeää siksi, että psyykkisen energian uomautuminen on verrattavissa vesivoimalla toimivaan sähkögeneraattoriin: vesi virtaa koskessa ja sen voima muuttuu sähkövirraksi johdossa – sähkö on kuitenkin käyttöominaisuuksiltaan aivan toisenalaista, kuin kosken vesi. 

PERSOONALLISUUDEN KEHITYS

Persoonallisuuden kehityksen tärkeimmät käsitteet Jungille ovat individuaatio (edellä ”eriyttäminen”), integraatio (edellä ”jäsentäminen”) ja transsendenssi. 

Individuaatio on se prosessi, jonka kautta yksilö tulee tietoiseksi ja erottaa toisistaan psyykensä eri osat. Individuaatio alkaa kaikilla samasta pisteestä, möhkälemäisestä ykseydestä ja etenee kohti hienojakoisempaa kokonaisuutta. Individuaatio tapahtuu väistämättä, ja on ainoastaan mahdollista valita suhtautumistapansa siihen. Jos henkilö välttää individuaatiota, pyrkii säilymään jäsentymättömässä, epätietoisessa tilassa, tällöin psyykkiset voimat myllertävät alitajunnassa ja henkilö on niiden armoilla. Toinen vaihtoehto on pyrkiä tietoiseen individuaatioon, jota voi edistää itseään tarkkailemalla, kouluttautumisella ja omia kiinnostuksiaan seuraamalla. 

Integraatio ja transsendenssi ovat individuaation seuraava askel. Psyyken osien eriytyessä omiksi kokonaisuuksikseen psyyke voi alka yhdistää niitä toimivaksi kokonaisuudeksi. Tämän integraation avulla yksilö voi ylittää psyykensä jakautuneen luonteen ja tehdä itsensä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ilmaistuksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi ailahtelevan maskuliinisuuden ja feminiinisyyden sijaan henkilö pystyy toiminnassaan ilmentämään näitä puolia yhtäaikaisesti ja tasapainoisesti, esimerkiksi olemalla oikeudenmukainen ja myötätuntoinen samanaikaisesti.

Vanhemmat vaikuttavat paljon lapsen kehitykseen. Poikalapsella Varjo kehittyy suhteessa isään, Anima suhteessa äitiin. Tyttölapsella tilanne on päinvastainen. Muut kasvattajat, ikätoverit ja ympäröivä yhteiskunta vaikuttavat tietenkin myös psyyken kehitykseen. 

Persoonallisuus kehittyy yksilöllisesti, mutta on myös säännönmukaisuuksia, joita se seuraa. Yksi tällainen säännönmukaisuus on edistyminen ja vetäytyminen (myös ”progressio” ja ”regressio”, mutta tätä ei tule sekoittaa aiemmin mainittuun regressioon). Esimerkiksi henkilön kehittäessä  Persoonansa huippuunsa kyseessä on progressio. Kun kyseinen Persoona lakkaa toimimasta halutulla tavalla, joko sisäisten tai ympäristön muutosten takia, tietoisuus vetäytyy itseensä etsimään vastauksia alitajunnasta, regressoituu. Tällöin esimerkiksi unet voivat antaa osviittaa siitä, minkälaisia ongelmia, kysymyksiä ja ratkaisuja psyyken uudet olosuhteet tuovat tullessaan.

Toinen keskeinen tekijä on ikä. Ennen murrosikää lapsi on vaistonvaraisesti toimiva yksilö, jolla alkaa vuosien karttuessa kehittyä tietoinen ego. Murrosiässä psyyken tehtävä on irroittautua lapsuuden tiedottomasta tilasta ja ottaa vastaan tietoinen aikuisuuden vastuu – haasteena on tämän vastuun vapaaehtoinen kohtaaminen, ja siksi päättäväisyyden ja tahdon kehittäminen on tärkeää tässä iässä. 

Keski-ikään tullessa psyyken kehitysvaateet muuttuvat. Henkilö on luultavasti (toivon mukaan) luonut toimivan Persoonan ja vakiinnuttanut itsensä. Jungin mukaan keski-iän vakiintunut psyyke väsähtää saavutettuuaan tavoitteensa, Persoona on tyhjentynyt energiasta ja uusi, sisäiseen ja henkiseen kehitykseen tähtäävä vaihe voi alkaa. Vanhuuteen tullessa psyyke alkaa vaipua tietoisuudesta takaisin alitajuntaan, kuoleman lopulta korjatessa omansa. 

PSYKOLOGISET TYYPIT

Jungilla on kahdeksan psykologista tyyppiä, jotka ovat inspiroineet nykypäivän persoonallisuustutkimusta. Kaksi asennetta, ekstroversio ja introversio yhdistyvät neljään psyyken tietoisuuden funktioon, ajatteluun, tuntemiseen, aistimiseen ja intuitioon. 

Ekstrovertti ajattelija on tiedemiesmäinen, ulkoisen maailman säännönmukaisuuksista ja laeista, siis abstrakteista ominaisuuksista kiinnostunut henkilö. 

Introvertti ajattelija on vastaavasti sisäisen maailman liikkeistä kiinnostunut henkilö, esimerkiksi psykologi tai filosofi.

Ekstrovertti tuntija on ympäristön muutoksiin tunnepitoisesti suhtautuva henkilö, esimerkiksi villityksiä seuraava fani.

Introvertti tuntija on tunteensa omana tietonaan pitävä, toisinaan karismaattiselta vaikuttava salaperiäinen henkilö.

Ekstrovertti aistija on kiinnostunut tosiasioista, parhaana esimerkkinä trivia-tiedostaan tunnettu henkilö.

Introvertti aistija on omaan kokemusmaailmaansa helposti jumittuva henkilö. 

Ekstrovertti intuitiivi on ulkoisen maailman mahdollisuuksiin innokkaasti suhtatutuva henkilö, esimerkiksi ympäriinsä poukkoileva ideanikkari.

Introvertti intuitiivi on sisäisen maailman mahdollisuuksiin kiinnittynyt henkilö, esimerkiksi taitelija, visionääri tai profeettamainen henkilö. 

Persoonallisuustyyppeihin vaikuttavat henkilön sisäsyntyiset ominaisuudet, mutta myös psyyken kasvu. Tasapainoiseksi pyrkivän henkilön on otettava tehot irti luontaisista ominaisuuksistaan ja individuaation, integraation ja transsendenssin avulla opittava soveltamaan muitakin persoonallisuuspiirteitä tietoisesti.

SYMBOLIT JA UNET

Jung tuskin kirjoitti yhtäkään tekstiä, joissa hän ei olisi viitannut symboleihin tai (usein asiakkaidensa) uniin. 

Jungille unet ovat alitajunnan tapa tuoda tietoisuuden käsille toistaiseksi heikosti artikuloitua asioita, joiden avulla psyyken kehitys voisi edistyä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki unet olisivat tällaisia, vaan esimerkiksi unohtumattomat, voimakkaan symboliset tai toistuvat unet antavat vihjeitä alitajunnan liikkeistä. 

Symbolit ovat alitajunnan maailman representaatiota, joiden avulla on mahdollista yrittää ymmärtää monimutkaisia psyykkisiä ilmiöitä, tai ainakin antaa niille jollakin tapaa kommunikoitava muoto. Symboleiden kautta primitiiviset kollektiivisen alitajunnan sisällöt saavat uudenlaisen ilmaisumuodon, joka on usein laajempi ja merkityksellisempi kuin sen aiempi muoto (vrt. kanaalisaatio/uomautuminen). 

Mandala-kuviot ovat psyyken yhtenäistymisen symboli Jungille.

Unien ja symbolien merkityksiä voimistamalla, amplifikoimalla on mahdollista yksilön kohdalla prosessoida alitajunnan sisältöjä tehokkaammin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että erilaisilla terapeuttisilla tekniikoilla, kuten puheterapialla, taiteella tai päiväkirjan pitämisellä pyritään tarkastelemaan henkilön psyykessä esiintyneitä tai huomion kiinnittäneitä symboleita, jolloin niiden takana piilevät, henkilölle relevantit merkitykset voivat tulla paremmin esiin. Näin alitajunnan muutokset saavat ilmaistavan muodon, mikä edesauttaa psyyken kehitystä. 

LOPUKSI

Tämä oli tiivistelmä Jungin ajattelusta ja tärkeimmistä käsitteistä. Toivottavasti se on hyödyksi. 

Patriarkka Tikhonin vuoden 1918 kirje Leninille

Kun polarisaatio näyttää maailmalla kiristyvän kaikilla elämän osa-alueilla, toimii patriarkka Tikhonin satavuotinen kirje niin muistutuksena kuin varoituksenakin poliittisen vallan rajusta uudelleenjärjestelystä ideologisten tavoitteiden mukaisesti.

Patriarkka Tikhon oli Venäjän kirkon johtaja Venäjän vallankumouksen aikaan. Bolsevikkien ja patriarkan välit kylmenivät vuosien varrella ja viimeiset vuotensa patriarkka vietti kotiarestissa. Patriarkan kirje on tulisieluinen ja terävä kommentaari vallankumouksen johtajia vastaan, ja se antaa hyvin toisenlaisen näkökulman blosevikkien utopistisen projektin tilasta verrattuna moniin vallankumousta nostalgisoiviin lähteisiin.
Patriarkka Tikhon

Tämä on Tikhonin kirjeen käännökseni, joka perustuu nunna Cornelia Reesen englanninkieliseen käännökseen, joka on julkaistu blogissa "The Catalogue of Good Deeds - The Official Blog of the Catalogue of St.Elisabeth Convent".


KIRJE:

"Me osoitamme tämän Pelastajan profetian teille, nykyiset Isänmaamme kohtalon muovaajat, jotka kutsutte itseänne "kansan" komissaareiksi.

Jo vuoden päivät olette puristaneet hallituksen valtaa käsissänne ja jo nyt valmistaudutte juhlimaan lokakuun vallankumouksen vuosipäivää; mutta jokina virtaava veljienne veri, säälimättä käskyistänne vuodatettu, huutaa taivaisiin ja pakottaa meidät kertomaan teille katkeran totuuden.

Olette kaupanneet Isänmaan sieluttomaan kansainvälisyyteen, vaikka tiedätte täysin hyvin, että kun kyseessä on Isänmaan puolustus, kaikkien maiden työläiset ovat näiden maiden uskollisia poikia, eivätkä pettureita.

Valtaan tarranneina ja kansan luottamukseen vedoten, mitkä ovat lupauksenne heille, ja kuinka olette lupauksenne pitäneet?

Totisesti, olette antaneet heille leivän sijasta kiven ja kalan sijasta käärmeen (ks. Matt 7:9-10). Sodan väsyttämälle kansalle lupasitte rauhaa "ilman maanluovutuksia tai sotakorvauksia".

Mistä voitosta olisitte voineet kieltäytyä te, jotka olette johtaneet Venäjän häpeälliseen aselepoon, nöyryyttävin ehdoin, joita teillä ei ollut edes rohkeutta julkistaa täysin? "Maanluovutusten ja sotakorvausten" sijaan suuri Äidinmaamme on valloitettu, vähennetty, silvottu; ja maksuna hänelle asetetusta suojelurahasta kuljetatte Saksaan kultaa, jota ette itse ole keränneet.

Olette ottaneet pois sotilailta kaiken, minkä puolesta he taistelivat. Olette opettaneet heidät, vasta hiljattain rohkeat ja voittamattomat, hylkäämään Äidinmaan suojelun ja pakenemaan taistelukentältä.

Olette tukahduttaneet heidän sydämiensä innoittuneen ymmärryksen siitä, ettei ole suurempaa rakkautta kuin laittaa elämänsä pantiksi ystäviensä vuoksi (Joh. 15:13)

Ja vaikka olette kieltäytyneet puolustamasta Äidinmaata ulkoisilta vihollisilta, kokoatte herkeämättä armeijoitanne.

Ketä vastaan aiotte ne johtaa?

Olette jakaneet kokonaisen kansakunnan taisteleviin leireihin ja syösseet sen ennennäkemättömän julmaan veljesmurhaan.

Olette avoimesti vaihtaneet Kristuksen rakkauden vihaan, ja rauhan sijaan olette keinotekoisesti lietsoneet vihamielisyyttä luokkien välille. Ja loppua ei näy synnytämällenne sodalle, sillä te aiotte tuoda voiton maailmanvallankumouksen aavelle venäläisen työläisen ja talonpojan käsin.

Se ei ollut Venäjä, joka tarvitsi häpeällisen rauhan ulkoisen vihollisensa kanssa vaan te, jotka olette juonineet tuhotanneksenne Venäjän sisäisen rauhan peruuttamattomasti.

Kukaan ei koe olevansa turvassa; jokainen pelkää kotitarkastuksia, ryöstöjä, häätöjä, pidätyksiä ja teloituksia.

Satoja puolustuskyvyttömiä ihmisiä kaapataan, riudutetaan kuukausia vankiloissa ja usein teloitetaan ilman tutkintaa tai oikeudenkäyntiä, jopa käymättä itse nimittämässänne tuomioistuimessa.

Eikä vain heitä, jotka ovat jollain tapaa syyllisiä edessänne, mutta myös heitä, jotka ovat syyttömiä, mutta jotka on otettu kiinni "vangeiksi" - nämä onnen hylkäämät ihmiset tapetaan rangaistuksena rikoksista, joita eivät edes tehneet heidän kanssaan samanmieliset, mutta usein he, jotka ovat teidän seuraajianne ja aatteidenne jakajia.

Syyttömiä piispoja, munkkeja ja nunnia teloitetaan villien, epämääräisten ja epäselvien "vastavallankumous" -syytteiden perusteella. Tämä ihmisyyden vastainen teloitus on vielä kuormittavampaa ortodokseille, sillä heltä evätään heidän viimeinen lohtunsa ennen kuolemaa - sakramentit - ja tapettujen ruumiita ei anneta heidän perheilleen kristillistä hautausta varten.

Eikö tämä ole silmittömän julmuuden huippu heidän osaltaan, jotka teeskentelvät olevansa ihmiskunnan hyväntekijöitä ja jotka oletetusti kärsivät itse julmista hallitsijoista?

Mutta teille ei riitä, että olette kastaneet Venäjän kansan kädet heidän veljiensä vereen; monien nimien takana piilotellen - avustusten, anomusten ja kansallistamisen - te työnnätte heidät kaikkein häpeilemättömimpään ja röyhkeimpään varkauteen.

Teidän vihjauksienne myötä ryövättiin ja anastettiin maa-alueita, kartanoita, tehtaita, taloja, kotieläimiä, rahaa, henkilökohtaisia tavaroita, huonekaluja ja vaatteita.

Ensin rikkaat, joita te kutsutte "porvareiksi", ryövättiin; sitten "kulakkien" liikanimen turvin menestyneemmät ja ahekrimmat talonpojat rosvottiin, jolloin köyhien määrä vain kasvoi - ei voi olla huomaamatta, että suuren, yksittäisten kansalaisten köyhdytetyn joukon myötä kansakunnan vauraus on mennyttä, ja koko maa on köyhä.

Houkuttelemalla kouluttamattomia ja tietämättömiä helpoilla ja ilmaisilla ansioilla, olette sumentaneet heidän omatuntonsa ja suukapuloineet heidän synnintuntonsa; mutta millaisten nimien takana piilottelettekaan pahantekoanne, murha, väkivalta ja varastaminen säilyvät vakavina synteinä ja rikoksina, jotka huutavat taivaisiin.

Te lupasitte vapauden.

Vapaus on suuri hyvä, jos se on oikein ymmärretty - kuten vapaus pahasta, toisten sorrosta ja laittomuudesta ja mielivallasta.

Mutta te ette ole antaneet tätä vapautta; vapaus jonka annoitte koostuu kaikenlaisista alimpien joukkohalujen hemmottelusta, murhan ja varkauden rankaisemattomuudesta. Kaikki todellisen sivistyksen ja korkeamman henkisen vapauden esimerkit te olette murskanneet armotta.

Onko se vapautta, kun kukaan ei voi tuoda ruokaa kotiin tai vuokrata asuntoa ilman erikoislupaa, kun perheet ja toisinaan kokonaisen asuinrakennuksen asukkaat häädetään ja heidän omaisuutensa heitetään taivasalle, kun kansalaiset keinotekoisesti jaetaan arvoluokkiin, joista tietyt määrätään nälkiintymiseen ja ryöväykseen?

Onko se vapautta, kun kukaan ei voi lausua mielipidettään pelkäämättä vastavallankumoussyytteitä?

Missä on sanan- ja lehdistönvapaus, missä on kirkossa saarnaamisen vapaus?

Monet rohkeat saarnaajat ovat jo maksaneet marttyyrien verellään; sosiaalisen ja poliittisen keskustelun ja kritiikin ääni vaimennetaan; koko lehdistö, lukuunottamatta kapea-alaista bolsevikki-lehdistöä, on täysin kuristettu.

Erittäin tuskaisa ja julma on uskonvapauden loukkaus.

Päivääkään ei kulu ilman, että lehdistönne ei julkaise tietoja hirviöimäisimmistä herjauksista, jumalanpilkasta tai ivasta, joita Kristuksen kirkkoa tai sen palvelijoita kohtaan lausutaan. Te solvaatte alttarin palvelijoita, pakotatte piispat kaivamaan juoksuhautoja ja lähetätte papit saastaisin töihin. Olette nostaneet kätenne kirkon läpi sukupolvien uskollisilta keräämää perintöä vastaan, ajattelematta lainkaan heidän viimeisiä toiveitaan.

Olette sulkeneet suuren joukon luostareita ja kirkkoja ilman syitä tai järkeä. Olette estäneet pääsyn Moskovan Kremliin - uskollisen kansan pyhään perintökalleuteen. Tuhoatte kirkkoyhteisön ikivanhan muodon - seurakunnan; tuhoatte veljeskunnat ja muut hyväätekevät ja kasvatukselliset Kirkon instituutiot, suljette ja hajotatte hiippakuntien kokoukset ja sekaannutte ortodoksisen Kirkon sisäiseen hallintoon.

Karkottamalla pyhät kuvat kouluista ja kieltämällä uskonkasvatuksen, riistätte lapsilta sen henkisen ravinnon, jota ortodoksinen kasvatus tarvitsee.

Mitä muuta voin sanoa? Minulta loppuisi aika (Heb. 11:32) kuvata kaikkia katastrofeja, jotka ovat kohdanneet Äidinmaatamme.

En aio puhua kerran suuren ja mahtavan Venäjän romahduksesta, rautateidemme rappiosta, ennennäkemättömästä maanvijelyksen tuhosta, nälästä ja kylmästä, joka uhkaa kaupunkejamme tai kaiken arkielämälle välttämättömän puutteesta. Kaikki voivat nähdä nämä asiat.

Kyllä, meitä koettelevat kauheat ajat, eivätkä ne hälvene ihmisten sieluista pitkään aikaan, kun ne kerran ovat pimentäneet Jumalan kuvan ja runnoneet paikalle pedon kuvan. Profeetan sanat ovat täytetyt:

Heidän jalkansa rientävät pahoihin tekoihin, he kiiruhtavat vuodattamaan viatonta verta. Heidän ajatuksensa ovat turmion ajatuksia, he jättävät jälkeensä tuhoa ja hävitystä. (Jes. 59:7.)

Me tiedämme, että vastalauseemme herättävät vain raivoa ja närkästystä teissä, ja että te tulette etsimään tekosyytä, jolla syyttää meitä viranomaisten vastustamisesta, mutta mitä korkeammalle "vihan pilarinne" kohoaa, sitä todempia ovat vastalauseidemme todistukset.

Ei ole meidän asiamme tuomita maallisia valtoja; kaikki valta, Jumalan sallima, vetäisi puoleensa meidän siunauksemme jos se todella olisi "Jumalan palvelija", alamaistensa hyväksi, ei pelotteenna hyville töille, vaan pahuudelle (Room. 13:3).

Nyt teille, jotka käytätte valtaanne vainotaksenne naapurianne ja tuhotaksenne syyttömät, me tarjoamme neuvon sanamme: juhlistakaa valtaannousunne vuosipäivää vapauttamalla vangit, laittamalla loppu verenvuodatukselle, väkivallalle ja tuholle ja uskon vainoamiselle; älkää kääntykö tuhon puoleen, vaan lain ja järjestyksen vahvistamiseen, antakaa kansalle heidän syvästi kaipaamansa ja ansaitsemansa lepo sisällissodasta.

Muutoin kaikki veri, jonka olette vuodattaneet vaaditaan teiltä (ks. Luuk. 11:50), ja te, jotka tartuitte miekkaan, kaadutte miekkaan (ks. Matt. 26:52).
Marraskuun 7. 1918."

Carl Jung - The Relation Between the Ego and the Unconscious

This is a summary and a commentary of Carl Jung's essay ”The Relation Between the Ego and the Unconscious” from the book ”Two Essays on Analytical Philosophy” (originally published in 1916, revised several times). The essay consists of two parts, Part I is about the effects fo the unconscious on the conscious and Part II is about the psychological process of individuation. Both parts are futher broken down into four chapters each.

Part I
In the first part of the essay Jung describes how the unconscious substructure of the human psyche effects the conscious part. The idea is, that beneath the surface of our everyday experiences and thoughts underlies a vast, fascinating and tremendous field of psychic forces, the unsconscious. Jung argues that the unconscious is an inseperable part of the psyche and if not taken into account properly, a host of problems arise. The inadequate approach to the unconscious is called repression, which in practice means turning yourself away from the often unpleasant phenomena that the unconscious is trying to inform you about. 

Jung posits that the unconscious is a constant, active force, participating in our lives in a myriad of ways. The unconscious finds it way to express itself whether we want it or not. If the unconscious is not given its due, neurosis' and complexes may develop. The former are something akin to everyday action patterns that seem to lack a rational explenation, the latter are close to the idea of identifying yourself with something you are not. 

An individuals relationship to the unconsciousness is demanding to develop. A good way to gain insight about the unconsicousness is through the analysis of dreams. Jung's idea is to approach dreams as objective, non-random phenomena, that are the manifestations of the unconsicous. The analysis of dreams – when done correctly – can help people further their understanding of their unconscious and therefore aid in becoming a more balanced and wellbeing individual.

While dreams, day dreams or even intense conscious visions can point to the individuals own, personal experiences, Jung spends a considerable time in exploring the even deeper realm of the collective unconscious. The collective unconscious is the part of the human psyche that Jung regards as universal. The universal imagery often represented in religious and mythological art are the content of the collective unconscious. These images elementary forces and mystical beings are a key in understanding oneself. This self understanding is paramount, and Jung states accordingly: ”In the last resort it's the man's moral qualities which force him either by direct recognition of the necessity, or indirectly, by means of a painful neurosis, to assimilate his unconscious personality and to hold it in consciousness.” - It is not up to the individual to decide whether or not this process goes on, one can only decide to face it voluntarily or involuntarily. 

When one explores the unconscious two of extreme attitudes may form. In a case of a person who is wholly overwhelmed by the onslaught of the unconsicous forces a pessimistic and depressed feeling of being defeated may ensue. The other option is the overtly optimistic and grandiose feeling being the master of the newly met forces. Both of these are pathways to an imbalanced, and ultimately miserable state of being. The important task is to find balance between these two attitudes, so a balanced picture of oneself in relation to the personal and collective unconscious can form. 

Jung calls the aforementioned extreme attitudes a type of ”ego inflation” in which a certain part of the individuals psyche starts to protrude into other parts of the psyche. One could visualize it like this: the correct attitude is the beautifully balanced Yin and Yang, the defeatist attitude is a Yin and Yang with the black side (Yang) taking up most of the space and vice versa for the grandiose attitude. 

A further explication of ego inflation is the idea that individuals do not hold the collective vices nor the virtues themselves. What this means is that when the powerful forces of the collective unconscious – negative or positive – make themselves known in the consciousness one should be careful not to identify with them. So, if upon facing the collective unconscious within one's psyche intimations of great heroism or atrocities emerge it should be understood that they are part of every human, not just you. While this realization might be very horrifying, it is less so than the alternative of being the singular plaything of those forces. 

A central concept in the process of facing the unconscious contents of the psyche and avoiding ego inflation is the concept of persona. A persona is an everyday mask, so to speak, that is partly imposed onto the individual by the collective unconscious and the social collective at large. Being a student, a celebrity, a doctor, a homeless person or a President of the United States are all personae, that carry with themselves certain rules and expectations. Everyone has a number of different personae, but they are in a sense epiphenomena stacked between the real individual and the world – be it the outer world of the society or the inner world of the unconscious. If an individual identifies with a persona, difficulties arise. Say, a man who thinks of himself as a good Christian covets someone's wife – this man will have a hard time reconciling his persona of a good Christian with the contradictory desire. This may lead to the repression of the desire, which shall then retreat into the unconsciousness, from where it will start manifesting as a neurosis fo a different kind. If one is unable to differentiate between their persona and the real individuality, the outer and inner collective forces are bound to take precedence in the consciousness. An example of this might be the familiar phrase ”As a [fill in the blank]” - these are statements in which the individual takes on the collective mask and presumptuously anoints their individual experience with the power of the collective. 

The cure on the individual and social level for this identification with the collective forces is proper differentiation of the individual. Jung notes: ”Imitation – not laws and statutes – is responsible for the ordering of society.” If the goal is to create a society of collective good, where everybody are forced into the mold of the imaginary ”member of the collective” then acting as a persona is the way to go. However, if a society of individuals is the goal, then the path of integrating the contents of the collective unconscious under the banner of the individual and his consciousness is the answer. This process is called individuation. 

Making good use of the religious language Jung describes the process of individuation as the awakening of the image of God in the individual. This means something like the beginnings of the unification of the collective unconscious and the individual psyche in a fruitful relationship. When this process is undertaken the risk of ego inflation grows. In this case it is possible to regress back into a previously held persona – the ego essentially says ”to hell with it, I'm going home” and the process reverts. In the case of ego inflation this is helpful, but the regression can also happen for a non-inflated person. This is undesirable and hopefully it can be avoided with prudence and courage. 

When first encountering the collective unconscious one might feel immense psychic powers being offered to them (this is not to be taken mystically: great fortitude and mental strength lie in the psyche). However this first encounter is a temptation to be taken seriously. This is just the offering a new persona, the persona of the collective unconscious. This temptation should be disregarded, for it is not a person with the mask of the collective that is the goal, but the heroic individual who is able to conquer the collective unconscious again and again. The pathway to realizing this hero is described in the following second part of Jung's essay. 


Part II
First it must be noted, that the process of individuation should not be understood as some sort of simple individualism or self-centerdness. The succesful individuation process yields an individual that is able to succesfully further their own and collective endeavors. This is possible when the individual becomes free of the persona and unconscious collective forces by integrating these things as parts of his individuality, not as masters for whom to bend the knee. 

A crucial part of the individuation process is the integration of the personal unconsciousness. This was the part of the psyche that is unconscious to the individual, but specific to their own life. When one integrates this part of their psyche their ego problems start to vanish and they become replaced with problems that are more collective in nature. These collective questions can appear in the form of dreams that seem to have extraordinary significance, for example recurring dreams might be like this – and not only dreams, nightmares too. 

The symbolic content of a dream signify the tapping of the real collective unconscious. In contrast to this, banal dreams are a sign from the unconscious to focus more on the immediate life rather than in the scouring of the psychic depths. If the authentic symbolic content of the dreams are lacking in this way, it is a sign of either intellectual curiosity or escape from the reality, but not of an authentic attitude towards the collective unconscious. 

When encountering the the unconscious the psychic forces within can manifest as spirits, ghosts, souls or similar semi-personified entities. These entities can be regarded as complexes. They are autonomous in the sense that one cannot control them. Identification with them is also a form of persona-creating and it is advisable to avoid the identification with them. 

For the male psyche the most prominent figure of the collective unsconscious is the feminine spirit, called anima. Anima's most important manifestation is the parental spirit of the mother. In an individuals life the opposite spirit is often repressed. In a man's case this is often seen in the man's relationship with his wife: a repressed anima is projected onto the wife and therefore the wife as an individual is not seen, but this is just an example. 

The anima is the a priori structure of femininity in the male psyche. It lacks individual content, meaning it has not been integrated properly and therefore it manifests as a complex. This anima complex can come in the form of the parents, especially the mother, as one's own feminine dispositions and as widely collective, inherited female abstraction. If the anima complex is not integrated properly it will cause troubles in the male psyche. It can lead to the repression of the feminine qualities of the individual, which can lead to neurosis or it can be projected onto one's spouse.

On a greater scale any imbalance in the individuation process will be compensated for and there is no way to override this rule. If you build up a very good and moral persona, beware that your spouse isn't the one paying the price for that – your saintly persona is just a mask and someone else will take the blow, even unconsciously (or most likely) if you are imbalanced. 

In the male psyche anima is the opposite of the persona held by the man. Therefore whatever psychic elements are repressed will show themselves through the anima. So as mentioned above, if only virtue is attributed to the persona, all the vices will be then loaded on to the anima (a vice-like depiction of the repressed anima can be heard in the great Black Sabbath song Lady Evil).

However, even though identifying with a persona is in contradiction with individuation it must be noted that just doing completely away with the mask of the persona is not advisable. The persona protects against the complete control of the anima. Persona helps in mediating between the society, the individual and the unconscious. If the persona, which for men is most often a masculine persona, is done away with, the anima will take control. This is not advisable. 

In order to avoid the spiltting of the psyche into a trench war of the consciousness and unconsciousness the individuation process must be undertaken. The responsibility of the individual is to take on the forces residing within their unconscious. By doing this they approach the end goal of the individuation, the integrated self, while not unloading all their unconscious mess on to others through projection. 

The most important tool for achieving individuation is being able to have an honest dialogue with yourself. This means that when you feel something emerging from your unconscious, you pay attention to it without laying judgement on it beforehand. for example, if you notice something you regard as undesirable or evil wanting to pop into your mind, let it do that. Spend time with an objective, open hearted and minded attitude paying attention to the thought, the image or the dream that has emerged and take it for real. It is a great mistake to think of your psychic phenomena, rising from your unconscious, as something trivial, random or irrelevant. They are the ore out of which you need to extract the valuables for your halls and the iron for your weapons. 

If this honest dialogue with oneself is continued, it is likely that the collective unconscious will start to show itself with greater clarity. A useful thing to keep in mind is the following quote by Jung: ”Our frightful gods have only changed their names – now they rhyme with '-ism'.” Maybe for the modern person then the collective unconscious will not manifest as spirits, but rather ”-isms” gripping the mind. – You are not a member of any single ”-ism”, you are an individual, that is only capable of hiding behind the ”-isms” mask. 

While the animus appears often in a singular feminine form, the situation is different for women. Women have to integrate their masucline spirit, the animus. The animus appears regularly as a crowd, maybe as a courtroom or similar, signifying a sort of conservative, authoritarian tendency. The animus is intiuitive in its attitudes and therefore it is a useful tool for approaching the unconscious. The woman must then observe the intuitive opinions of the animus in order to map out a personal genealogy – and this might mean letting go of some or many of the animus's opinions. 

One way Jung describes the anima and the animus is that they are ”Guradians of the Threshold”. By this he means that for their respective individual bearers they are the psychological door through which one must walk if the individuation process is to be completed. A succesful integration of these personified complexes leads to their gradual dissolving. Thus the complexes are turned into conscious functions of the individual rather than unsconscious ”spirits” having their way within (and without) the individual. 

When engaged in integrating the unconsciousness it is important to withhold interpretation of the psychic contents if one is not adept at articulated interpretation. It is more important to let the experiences come as they will, because interpretation forces a frame on the experience, and the likelyhood of something as profound as the uncharted depths of one's psyche fitting into one's prejudiced frame of reference is close to zero. 

A crucial step in integrating the unconscious is becoming a participant in the process. for example in the case of dreams it is important to try to visualize what your could do in the dream you saw. A passive I-only-am-there-to-see-my-dreams -disposition implies that the individual is passively letting the unconscious bring forth its information. The correct way of going about the process is to carefully figure out, what ways of participation, that is acting, would develop the situation futher. Being active in the fantasy imagery is the key. The subjective experience has to be taken seriously -  a bitter, black pill to swallow for the proponents of materialistic, scientific objectivism. Or in different words: science, objectivity doesn't protect us from the Unreality of the Unconscious. 

The goal of the individuation process is the oraginazation of the unconscious under the hierarchy of the conscious. If this achieved the individual is protected from dissolving into the collective. However, Jung quotes Nietzsche to underline the arduous nature of the process: ”Thou soughtest the heaviest burden, thou didst find thyself.” The idea of standing on your own feet, carrying your weight and your cross resonates here strongly. Individuation is not easy, it is not quick, it can only be achieved through humility, honesty and perseverance in the face of the deepest forces. 

The result of a succesful individuation process is what Jung calls the ”Mana personality”. To reach the Mana personality fantasies and dreams have to be analyzed. First they communicate the personal, then the collective. This means facing the opposing complex (Note: complexes like the anima and the animus are often called ”archetypes” in Jungian psychology). If the complex is integrated succesfully, a huge amount of psychic energy is bestowed upon the individual. This energy, however, is not the individuals energy, but energy of another archetype, the divine man, the priest, the mana personality. 

If one identifies with the archetype they individual is once more cast into a dehumanizing and deindividualizing albeit a new persona. This identification witht the mana, the psychic energy is just another role in the way of the individuation process. If the ego provokes the unconscious by puffing itself up with mask of the newly encountered complex, the unconscious will attack and force compensation, one way or another. This is antithetical to the goal of individuation.

After integrating the opposite of one's being this Mana personality emerges. The integration of the Mana personality is the next step in individuation. If this is a success, a sort of profound spiritual rebirth happens. But if the spiritual rebirth is taken too "seriously", a disdain for the previous state might develop, and so all that is deemed bad and evil might be projected onto the previous state. This is wrong, because the previous state is a very personal state for the individual, and identifying one's own personal state as the undesirable and immoral state of being is elevating the individual to too great of a degree in opposition to good. In other words, if your previous way of being is something as ”utterly reprehensible” or ”totally corrupt” it is likely that you are giving your negative side an unwarranted pat on the back – enter ego inflation again. 

The individuation process lead onto the balanced Self. The Self is the whole of the individual, with his conscious and unconscious forces. The individuation creates order into the sructure and organizes it in a balanced manner. Jung writes: ”The self is also the goal of life, because it is the most complete expression of that fateful combination we call individuality. And not only is it the goal fot he single man, but also for a whole group, in which one is needed to complete the picture for the other." 

The figure of Mandala with its many permutations is regularly used to symbolize the Self.

As a descriptive end point Jung writes: "When we have sensed or experienced [without or within] the self as something irrational, as an indefinable state of being to which the ego is neither opposed nor subjected, but in a relation of dependence, and around which it revolves, very much as the earth rotates about the sun - then the goal of individuation has been reached." This rather mystical sounding end goal is the state in which one has reached a harmonized state with the conscious and unconscious forces. 

Yet for those who might be inspired to seek the path of individuation Jung has a stark reminder: "The way is narrow as a knife-edge."