Nyt alkaa Rodney Starkin How the West Won -teoksen neljännen, modernia aikaa käsittelevän pääluvun läpi kahlaaminen. Ensimmäinen alaluku käsittelee Uuden Maailman valloituksia ja siirtokuntia. Länsimaiden löytöretket yhdistettynä niiden ylivertaisiin sotilasvoimiin loivat pohjan siirtokunnille niin Aasiassa kuin Amerikoissakin.
Nykypäivänä siirtomaa-aikaa kritisoidaan usein tyyliin, jossa kovaäänisyydellä ja moraalisella raivolla yritetään kompensoida argumenttien heikkoutta, mutta joka tapauksessa on selvää, että siirtoma-ajan jäljiltä monet alkuperäiskansat olivat kärsineet suunnattomasti, eritoten tarttumatautien seurauksena.
ESPANJAN VALLOITUKSET
Ensimmäinen merkittävä Espanjan siirtokunta oli Kolumbuksen La Isabelan valtaus Karibialla, mutta merkittävimmät valloitukset tehtiin Meksikossa ja Perussa.
Vuonna 1519 Hernan Cortés valloitti Meksikon kuuden sadan miehen voimin, vaikka heitä vastustivat kymmenet tuhannet organisoituneet azteekki-soturit. Kaksi keskeistä tekijää siivitti Espanjan voittoon. Ensiksi, ruutikäyttöiset ampuma-aseet olivat ylivertaisia azteekkien puisia ja kivisiä aseita vastaan. Toiseksi, azteekkien kymmeniä tuhansia ihmisiä vuosittain uhraava tyrannia oli tehnyt monista alistetuista heimoista innokkaita liittoon hirmuhallitsijoita vastaan; Cortésin mukana liikkunut Bernal Díaz del Castillo raportoi azteekkien pääkaupunginsta löytyneen rituaaliareenoilta siististi järjestettyjä pääkalloasetelmia, joiden pääluvuksi hän arvioi yli sata tuhatta, ja nykytutkimus osoittaa väitteet paikkansapitäviksi. (Rituaalit olivat äärimmäisen brutaaleja, ja niin miehiä, naisia kuin lapsiakin uhrattiin, ohessa graafinen kuvaus 1500-luvulta.)
Cortésin pikkuserkku Francisco Pizarro valloitti inkojen valtakunnan vielä pienemmillä joukoilla vuonna 1532. Pizarron noin 170 miehinen kevyesti varusteltu joukkio marssi 4000 kilometriä, kohdaten 80 000 inka-soturia, mutta yksikään espanjalainen ei kuollut taistelussa. Pizarron onnistui hermojaraastavalla väijytyksellä päihittää inka-hallitsija Atahualpan monituhatpäinen saattue, kaapata Atahualpa ja näin voitto inkoista oli taattu. Vain neljässäkymmenessä vuodessa Kolumbuksen jälkeen Espanja oli valloittanut kaksi suurinta amerikkalaista sivilisaatiota kourallisella miehiä.
JÄLKIJUNAILIJAT
Espanjan uusien kulta- ja hopeavirtojen myötä Ranska, Englanti ja Hollanti kiinnostuivat uudesta maasta, mutta koska eteläinen Amerikka oli jo valloitettu, kääntyivät katseet Pohjois-Amerikkaan.
Ranskalaiset saapuivat ensimmäisenä Kanadaan (eräällä intiaanikielellä "kylä" = kanata), josta tosin löytyi vain katinkultaa ja kvartsikristalleja, eikä kultaa tai jalokiviä. Vuonna 1608 ranskalaisten onnistui asettautua pysyvästi nykyisen Quebecin alueelle, joka myöhemmästä englantilaisten valloituksesta huolimatta on ranskankielinen kaupunki nykyäänkin. Quebecin-siirtokunta taisteli kauan irokeesi-intiaaneja vastaan.
Toinen merkittävä ranskalaisten laajentumisretki tapahtui Mississippi-jokea etelään, New Orleansin alueelle, joka nimettiin Louisanaksi kuningas Louis XIV:n kunniaksi. Louisana oli välillä Espanjan hallussa, Napoleonin onnistui neuvotella se takaisin Euroopan sotien seurauksena ja vuonna 1803 hän myi sen Yhdysvalloille 15 miljoonalla.
1500-luvun loppupuolelta lähtien englantilaiset alkoivat tutkia Pohjois-Amerikan saaristoa ja rannikkoa. Muutamien saarisiirtokuntien jälkeen vuonna 1607 ensimmäinen pitkäikäinen englantilaissiirtokunta perustettiin Jamestowniin, Virginiaan. Kuitenkin ensimmäiset tuottavat siirtokunnat englantilaisille olivat Karibian saaristossa, esimerkiksi Saint Kitts, Barbados ja Nevis. Lopulta englantilaiset valloittivat myös Pohjois-Amerikan itärannikon voitettuaan ranskalaiset ja espanjalaiset, sekä valloitettuaan New Amsterdamin hollantilaisilta, nimeten sen New Yorkiksi.
Myös hollantilaiset vaikuttivat Pohjois-Amerikassa jonkin aikaa, vaikka heidän merkittävimmät siirtokunnat olivatkin Aasiassa. Erityisesti "Uusi Alankomaa", eli nykyisen New Yorkin osavaltio oli hollantilaisille tärkeäsiirtokunta, jonka he kuitenkin menettivät englantilaisille 1674.
Siirtomaa-ajan myötä orjuus koki ikään kuin renessanssin. Eurooppalaisten tuomat taudit ja alkuperäiskansojen kapinahenkisyys tekivät paikallisväestön orjuuttamisen kannattamattomaksi, mutta jostain työvoimaa oli saatava, sillä suuret plantaasit vaativat paljon työvoimaa. Eurooppalaisten katse kääntyi kohti Afrikan länsirannikkoa ja itse mannerta, jossa orjakauppa oli kukoistanut jos tuhansia vuosia, eritoten islamilaisten hallitsijoiden alaisuudessa.
Nykyarvioiden mukaan noin 15 miljoonaa orjaa yritettiin laivata Amerikkoihin, mutta vain noin 9,5 miljoonaa pääsi perille. Noin 400 000 orjaa päätyi Pohjois-Amerikkaan, 3,6 miljoonaa Brasiliaan, 1,6 espanjalaisiin siirtokuntiin ja loput 3,8 miljoonaa englantilaisten, ranskalaisten ja hollantilaisten ja tanskalaisten siirtokuntiin Karibialle. Orjakauppa oli kannattavaa, sen tuotto-odotukset olivat muutamassa kuukaudessa kolminkertaiset.
Usein on väitetty, että vasta nykypäiviin tultaessa kirkko olisi kieltänyt orjuuden. Tosiasiassa jo 1200-luvulta eteenpäin, Tuomas Akvinolaisen myötä, kirkko ja paavit ovat vastustaneet orjuutta. Heikon poliittisen voiman ansiosta tällä ei kuitenkaan ollut niitä käytännön seurauksia, joita orjuuden vastustajat olisivat toivoneet. Espanjan vallan aikana oli käytännössä laitonta julkaista paavien lausuntoja, esimerkiksi tätä sääntöä vastustaneet jesuiitta-munkit ajettiin pois Rio de Janeirosta ja sittemmin Brasiliasta. Paavien lausunnoilla oli kuitenkin se merkitys, että keskimäärin orjia kohdeltiin paremmin katolisissa kuin protestanttisissa siirtomaissa.
Historiantutkimuksessa on ollut tyypillistä niputtaa kaikki länsimaiden harjoittama orjuus siirtomaissa (orjuus oli tyypillisesti laitonta emämaissa) yhdeksi ilmiöksi. On kuitenkin merkittäviä lakidokumentteja ja tilastotietoja siitä, että eritoten ranskalaisten Code Noir (Musta Koodi) ja espanjalaisten Código Negro Español vaikuttivat merkittävästi orjien kohteluun. Siinä missä protestanttisten siirtomaiden orjaväestöstä 1800-luvulle tultaessa tyypillisesti noin 1 % oli vapaita, oli esimerkiksi voimakkaaseen katoliseen perinteeseen nojaavassa Lousianassa lähes 40% vapaita. Katolisten ja protestanttisten siirtomaiden keskeisenä erona oli se, että edellisissä orjat kastettiin ja heihin alettiin ulottaa yhä enemmän ja enemmän kristillisten sakramenttien suomia, varhaiseen ihmisarvoajatteluun perustuvia oikeuksia.
SIIRTOMA-AJAN SEURAUSTEN ARVIOINTI
Stark asettaa tämän osion aluksi kysymyksen: oliko eurooppalainen siirtolaisuus yhtä brutaalia kansanmurhaa, jossa tuhottiin rauhanomaisten, jalojen villi-ihmisten harmoninen yhteiskunta?
Jalon villi-ihmisen -myytti (noble savage) on esimerkiksi Jean-Jaques Rousseaun, Valistuksen kärkifilosofin kehittelemä ajatus ihmisestä, joka ennen yhteiskuntaa elää harmoniassa luonnon kanssa, moraalisesti puhtaasti, ja yhteiskunta ja sivilisaatio tuhoaa tämän idyllisen harmonian.
Tämä on kuitenkin haavekuva, ja ihmisten brutaalius on ennemmin historiallinen sääntö, kuin poikkeus. Todistusaineisto puhuu sen puolesta, että intiaanit harjoittivat valtavia määriä ihmisten uhrauksia verisesti ja kannibalismi oli laajamittaista. Samoin heimojen väliset sodat olivat vulgaareja ja rajuja. (Oma huomautus: Ihmiset ovat, kuten muutkin kädelliset, territoriaalisia laumaeläimiä, ja tämä on sodankäynnin alkuperä, ei jonkin yksittäisen kulttuurin leviäminen toiselle alueelle.)
Mitä taas alkuperäiskansojen suhteeseen luontoon tulee, on myytti "vanhoista hyvistä ajoista" puppua. On paljon esimerkkejä loppuunviljellyistä pelloista ja tuhotuista metsistä, ja käytännössä alkuperäiskansojen "harmonia" suhteessa luontoon perustui kyvyttömyyteen toimia tehokkaammin. Samoin orjuus oli arkipäivää heimojen välillä ja usein väkivaltaisempaa ja julmempaa kuin eurooppalaisten siirtomaiden alaisuudessa.
Lisäksi taipumus kuvata eurooppalaisten tuloa seurannutta alkuperäisväestön laajamittaista kuolemaa "kansanmurhana" on valheellinen tapa kuvata tahattomasti tapahtunutta tautien leviämistä ja siitä seuranneita ongelmia. (Tai jos Kolumbus oli kansanmurhaaja mukanaan tuomien tautien takia, niin sitä on silloin myös esimerkiksi se henkilö, joka vei mukanaan AIDS:n Afrikan ulkopuolelle.)
Stark harmittelee historiankirjoituksessa vallitsevaa ajattelumallia, jossa edellä kuvattu jalon villi-ihmisen -myytti elää voimakkaana. Nykyään on lähes tabu selittää alkuperäiskansojen kehittymättömyyttä muulla kuin heidän "viisaudellaan elää harmoniassa luonnon kanssa", ja jos näin rohkenee tehdä, saa poliittisesti korrektien ihmisten vihat päälleen.
Joitain yleisiä selityksiä kuitenkin on olemassa. Ensiksi, Amerikoista puuttuivat hevosten ja härkien kaltaiset valjastettavat eläimet, joilloin sekä kehittynyt maatalous että kommunikaatio toisistaan etäisten heimojen välillä oli lähes olematonta. Lisäksi kotieläinten mukana tulleet taudinkantajat olivat jo aikaa sitten tehneet eurooppalaiset ja aasialaiset immuuneiksi monille arkipäiväisille taudeille, jotka osoittautuivat katastrofaalisiksi intiaaneille.
Keskeinen tekijä siinä, että vielä 1500-luvulle tultaessa intiaanit elivät käytännössä kivikaudella oli Amerikan-mantereen vaikeakulkuisuus ja ilmastoalueiden eristyneisyys. Siinä missä suhteellisen tiiviisti pakkautunessa Euroopassa erilaiset keksinnöt ja tieto pääsivät leviämään nopeasti, oli amerikkalainen elämä hyvin eristäytynyttä. Yksikään sivilisaatio ei ole edistynyt pitkällä aikavälillä, ellei sillä ole ollut suhteita ulkomaailmaan ja sen innovaatioihin.
Läpi historian ne jotka pystyvät valloittamaan ovat valloittaneet niitä, jotka joutuvat alistumaan. Tämä on maailmanhistorian standarditila, ja kiitos eurooppalaisen moraalisen kehityksen, siirtomaa-ajan riistoa ja tuhoa pidetään nykyään moraalisesti paheksuttavana. Sanoisin, että tämä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, ja historian ideologinen vääntely on omiaan hapertamaan käsitystä siitä, että nykypäivänä asiat todella ovat paremmin, ja että se on vaatinut paljon vaivaa ja kamppailua niin ympäristöä kuin ihmisluontoakin vastaan.
(Michelangelon Aatamin Luominen alleviivaa Nikos Kazantzakisin näkemystä ihmisen hienovaraisesesta suhteesta kosmokseen.)
Nikos Kazantzakis – Askeesi
Huom!: Tässä käsiteltävä teos on hyvin runollinen ja uskonnollinen, eikä tästä tiivistelmästä tai itse teoksesta saa juuri mitään irti, jos sitä yrittää lähestyä omahyväisesti, pikkuvanhasti tai pelkkään rationaaliseen ajatteluun nojaten.
Nikos Kazantzakis (1883–1957) on kreikkalaisen nykykirjallisuuden tunnetuimpia nimiä niin romaanien, runojen ja matkakirjojen, kuin filosofian ja uskonnonkin kentällä. Hänen keskeisimmät vaikutteensa tulivat Henri Bergsonin ja Friedrich Nietzschen filosofioista, joskin hän oli myös syvästi kristillinen ajattelija.
Runollis-filosofisen, voimakkaasti uskonnollisen ja mystisen teoksensa Askeesi hän julkaisi ensimmäistä kertaa vuonna 1927, jolloin kirjan nimi oli Jumalan Pelastajat – Askeesi. Kirjaa kuvaillaan takakannessa näin: ”--maailmankaikkeus kehittyy asteittain yhä korkeampaan henkisyyteen. Se tapahtuu hyppäyksittäin; jokainen vaihe alkaa tyhjyydestä ja päättyy tyhjyyteen. Kazantzakisille tyhjyys, hiljaisuus, ei ole kaiken olevaisen kieltämistä, vaan välttämätön tila ennen uutta hyppyä, uutta syöksyä eteenpäin. Jokaisen aikakauden tehtävänä on antaa jumalalle uudet kasvot ja vapauttaa hänet uuteen hyppyyn.”
Edellä oleva sitaatti tiivistää monia Kazantzakiksen vaikutteita yhteen. Maailman kehittyminen asteittain on monista filosofioista tuttu ajatus, Kazantzakisille tämä ajatus on ilmeisesti periytynyt Hegeliltä ja Marxilta, jotka filosofoivat maailman kehittyvän teesien, antiteesien ja synteesien jatkuvan vuorovaikutuksen myötä, dialektisesti. Kazantzakis kuitenkin korostaa henkisyyttä vastoin materialistista marxismia, ja yhdistää soppaan vielä kristillisiä elementtejä, buddhalaisuutta ja nietzscheläistä nihilismin vastustamista. Kazantzakis ei tyydy apinoimaan jotain aiempaa ajatusrakennelmaa, vaan pyrkii luomaan oman, kokonaisvaltaisen vastauksen kysymykseen ”kuinka pitäisi elää”.
Askeesi alkaa Esipuheella, jossa elämä määritellään eräänlaiseksi valoisaksi matkaksi syntymää edeltävien ja kuolemanjälkeisten synkkien kuilujen välissä. Maailmankaikkeutta ohjaavat kaksi voimaa, joista ensimmäinen suuntaa alaspäin kohti kuolemaa, tuhoa ja ainetta, toinen kohti ylöspäin, kohti kuolemattomuutta, elämää ja eheyttä. Näiden voimien jatkuvan virtauksen käsittäminen on Kazantzakisille inhimillinen velvollisuus, joihin ajatuksemme ja tekomme tulisi mukauttaa.
Valmistautuminen tähän prosessiin käy kolmen vaiheen, kolmen velvollisuuden toteuttamisen myötä. Ensimmäisenä velvollisuutena on oman elämänkokemuksen myötä ymmärtää, että ihmisenä sinulla ei ole pääsyä inhimillisen kokemuksen tuolle puolen. Huolimatta kaikista yrityksistä olemme auttamatta kiinni oman kehomme ja mielemme vankeja siinä mielessä, että emme voi olla pilkkomatta maailmaa itsellemme käytännöllisiksi osasiksi. Tämän pilkkomisen myötä emme enää ole yhteydessä mihinkään puhtaaseen ”asiaan sinänsä”, vaan omien sisäisten voimiemme muokkaamaan ja värittämään, piskuiseen osaan todellisuudesta. Tämän myötä synkkä ahdistus elämän mielettömyydestä voi käydä kimppuusi; tälle pelolle ei pidä antaa periksi, ja sitä tulee vastustaa kurinalaisella toiminnalla tässä inhimillisessä maailmassa. Toisin sanoen, maailma ei ole merkityksetön ja mieletön, vaikka olemme puutteellisia ja rajallisia.
Toinen velvollisuus on edellisen vastakohta. Siinä missä mieli on rajallinen, tyytyy rajallisuuteensa ja nauttii itse rajaamassa maailmassaan toimimisesta, ihmisen sydän riuhtoo irti tästä rajallisuudesta, janoten vastausta perimmäisiin kysymyksiin elämän synnystä, maailmojen liikkeellepanevista voimista ja kaiken tarkoituksesta. Näihin kysymyksiin on yritettävä antaa vastaus, jotta ensimmäisen velvollisuuden suunta kohti ainetta ja arjen maailmaa saa vastapainonsa; maailma ja maapallo ei ole tehty ihmistä varten, mutta ihmisen toinen velvollisuus on tästä huolimatta yrittää antaa kaikelle tälle oman kokemuskenttänsä tuonpuoleinen merkitys, jokin yli-inhimillinen oikeutus, jonka varassa kaiken mielettömyys ei ajaisi meitä kohti nihilismiä.
Ensimmäinen velvollisuus on siis välttää oman mielen tarjoama, helppo ja mukavasti järjestetty elämä ja toinen velvollisuus on välttää tämän helpon elämän kyseenalaistamisesta seuraavaa mielettömyyden pelko ja hinku löytää perimmäinen vastaus. Kolmas, viimeinen velvollisuus valmistautuessa askeesiin on elämän hyväksyminen. Velvollisuutena on jättää taakse naiivi toive siitä, että oma rajallinen ymmärrys olisi sellaisenaan riittävä, velvollisuutena on jättää taakse pelon lietsoma kysymys ”mitä tämän kaiken takana piilee?”, velvollisuutena on pystyä tekemään se uskonloikka, että tämä ihmismielen ja maailmankaikkeuden jatkuva vuoropuhelu, jatkuva yhtyminen ja luominen on inhimillisen olemassaolon rikkumaton muoto, ja sellaisenaan hyvä. Jos tähän pystyy, on aika käydä marssiin.
Merkkinä siitä, että on suorittanut nämä kolme velvollisuutta on syvällisen kauhun sisäinen huuto, joka huutaa apua ymmärrettyään oman rajallisuutensa. Tietoisen mielen ja tunteitten tuoltapuolen kohoaa pyyntö kohti jotain kauhistuttavaa ja kiehtovaa, yksittäisen ihmisen ylittävää voimaa, joka voisi auttaa tulemaan toimeen maailman ylivoimaisuuden edessä. Jos tätä sisäistä huudahdusta ei synny, on kolmen valmistelevan velvollisuuden parissa jatkettava nöyrästi, korviaan terästäen, omaa itseään tarkkaillen. Kun tämä vieras avunhuuto kuuluu sisältäsi joudut päättämään, murskaatko sen ja käännytkö kohti mielen kultaista vankilaa, vai solmitko liiton sen kanssa ja käyt kohti elämän ja olevaisen suurta mysteeriä, kohti salaperäisiä ja selittämättömiä korkeuksia. Jälkimmäisen valitsemalla alkaa askeetikon marssi.
Matka muodostuu neljästä askelmasta. Ensimmäinen askelma on nimeltään Minä. Tällä osalla matkaa tehtävänä on oppia kuuntelemaan valmistautumisen synnyttänyttä huutoa, sen käskevää ääntä ja ymmärtää, että tämä käskevä ääni ei ole kumarrettava kuningas, jolle alistua. Se on ikiaikainen elämänvoima, joka kysyy sinua liittolaisekseen, toverikseen taistelussa, jonka tavoitteena on asettaa elämä maailmankaikkeuden rytmiin, ei alistaa sitä järjen tai kehon rajallisiin vankiloihin. Vain suuntaamalla kohti sitä, mikä itselleen on kaikkein vaikeinta, vain hyväksymällä vastuun koko maailman pelastamisesta on mahdollista solmia kestävin liitto sisällä taistelevan elämänvoiman kanssa.
Toisen askelman nimi on Kansa. Jokaisessa meissä asuu kansa, joka ylittää ruumiimme rajat. Suuttuessamme joku esi-isistämme raivoaa suullamme, rakastellessamme joku jälkeläisistämme haluaa repiä itsensä irti kehomme rajallisuudesta. Kuitenkin, oman olemassaolomme aikana me itse, kehomme ja mielemme on se työkalu, joka tulee alistaa tämän kansan palvelukseen. Kannamme mukanamme menneisyyden sankareita, jotka voittivat aikakaudet tähän päivään asti, ja kannamme tulevaisuuden sivilisaatioita, joiden rakennusainekset me valitsemme. Tehtävänä on tuntea omat esi-isänsä ja jatkaa heidän työtään, jotta oma perintösi voi olla sinua itseäsi suurempi. Tehtäväsi on varustaa tämä sisältäsi irti riuhtova viisaimmilla, voimakkaimilla ja hyveellisimmillä jäsenillä, joilla sen pystyt varustamaan.
Kolmas askelma on Ihmiskunta. Samoin kuin meissä elävät omat esi-isämme ja oma jälkipolvemme, meissä elää koko ihmiskunnan historia ja tulevaisuus. Tätä näkyä tulee tarkkailla ja opiskella huolellisesti, jotta sen pystyy sisäistämään, jotta pystyy näkemään oman liittolaisuutensa kaikkien näiden menneiden ja tulevien olentojen kanssa. Kun tämän näyn ymmärtää, voi alkaa ymmärtää sitä, että sisältäsi kuulunut huuto on jonkun pelokkaan huuto, jonkun, joka pelkää jäävänsä vangiksi sinun kehoosi ja vaipuvan unohdukseen ja tuhoon. Tämä pelokas ja vimmainen ääni on elämänvoima, jonka kanssa tulee solmia liitto, jossa kumpainenkin voi taistella toverina, kantaa soihtua pimeyden keskellä ja antaa sen seuraavalle kantajalle.
Viiminen askelma on Maa. Niin kuin kansat ja ihmiskunta, myös koko maa, sen kasveineen, puineen, eläimineen ja jumalineen on elämänvoiman liikkeellepanema suuri virta, jossa henki laittaa ruumiin liikkeelle ja imee ruumiista sen viisauden ja voiman, vain siirtyäkseen eteenpäin. Ihmisenä olemme osa tätä kehityskulkua, ja velvollisuutemme on olla vanhempia jälkeläisillemme, jotka ovat meitä parempia, meitä viisaampia. Osana tämän kehityskulun ymmärrystä syntyy myötätunto esi-isiämme kohtaan, niitä liejusta nousseita elämänvoiman soihdunkantajia, jotka ovat meille antaneet perintönä sen saman valon. Itse kukin on maa ja maahan kylvetty siemen, ja tehtävänä on antaa siemenen imeä maasta voima ja antaa sille enemmän kuin edelliselle annettiin. Nyt on matka on tullut päätökseen.
Neljän askeleen jälkeen seuraa Näky. (Tässä kohtaa Kazantzakis kysyy ”Miten kertoisin sanoin tämän pelottavan näyn?” Ja todella, tässä kohtaa runollisuus ja mystisyys nousee aivan uudelle tasolle, eikä sen tiivistäminen ole helppoa.) Näyn kohdatessaan ihminen kohtaa Jumalan, Suuren Alkuhengen, jonka jatkuva nousu elämän vuorella saa vastavoimansa ihmisen ja aineen, kehon ja lihan halusta vaipua kuolemaan. Suuri Henki pyrkii korkeammalle jokaisessa sukupolvessa, yrittää puhdistautua entistä kirkkaammaksi, jättäen taakseen kasvit ja eläimet, ja ennen pitkää ihmisenkin. Tämän hengen tavoitteena ei ole toivo uudesta elämästä tai kuolemattomuudesta, vaan siitä, että tämä elämän kiertokulku, sikiäminen, elämä ja kuolema jatkaisivat ikuista kamppailuaan, ikuista kohoamistaan, kuin ylöspäin aukikiertyvä spiraali. Inhimillinen kokemus on vain pieni kaistale tätä Suuren Hengen kehityskulkua, jolta ei inhimillisen käsityskyvyn varassa pysty edes saamaan vastausta elämän tarkoitukseen. Ihmisen tehtäväksi jää artikuloida kykyjensä mukaan sanoissa ja teoissa tämä elämän henki, parhaansa mukaan, sillä tämän hengen liitto ihmisen kanssa on myös sen ainoa toivo.
Näyn jälkeen vuorossa on Ihmisen ja Jumalan välinen suhde. Jumalan olemus on hirvittävä mysteeri, jota ei voi kohdata ilman oman rajallisuutensa ymmärtämistä. Eri kansat ja aikakaudet ovat antaneet aina Jumalalle omat kasvonsa ja omat merkityksensä, ja kunkin tehtävänä on antaa Jumalalle omat kasvonsa. Ainoa keino kohdata Jumala on tekojen kautta, vaipumatta passiiviseen mietiskelyyn, halveksimatta arkipäivän välttämättömyyttä. Jumala on ihmiselle sotapäällikkö, jolle jokaisen päivän päätteeksi tulee tehdä selonteko siitä, mitä teki, mitä esteitä kohtasi ja miten aikoo jatkaa huomenna voittaakseen ikuisen kamppailun. Jos näin tekee, voi päiviensä päätteeksi, taistelukentällä kaatuen, tippua viisautta täynnä, lahjana tuleville sukupolville. Toinen vaihtoehto on perääntyä taistelusta ja kuihtua pois hedelmättömänä ja mitättömänä. Ja siten kuin ihmiskunnan teot kasvavat koossaan, niin kasvaa Jumalakin ja häntä vastustava pimeys, ja siten uudet haasteet ja uudet uroteot odottavat taistelukentällä. Jumala ei ole kaikkivoipa tai kaikkitietävä, vaan joka hetki vaarassa sortua pimeyteen ja kuolemaan, vaarassa jäädä harmaan kaaoksen vangiksi, ja siksi hän tarvitsee sotureitaan, jotka erottelevat toisistaan pimeyden ja valon, luovat järjestystä maailmankaikkeuden sekasortoon.
Oikea ihmisen suhde ihmiseen, omaan itseen on jatkuvan, pyyteettömän kamppailun hyväksyminen osaksi omaa elämää. Ihminen on Jumalan välikappale ja liittolainen, jonka kautta kädet kurottuvat kohti valoa ja elämänvoimaa. Vain tehdessäsi täydellisen sopimuksen tämän ajatuksen kanssa voit täyttää kaksi inhimillistä velvollisuuttaasi, vastuun ja uhrivalmiuden. Vasta hyväksymällä vastuun kaiken olevaisen kohtalosta ja sitä myötä tulemalla uhrivalmiiksi on ihmisen mahdollista kohottaa elämänvoimaa, Jumalaa kohti sen ikuista päämäärää.
Ihmisen ja luonnon välinen suhde: Jokaisessa ihmisessä ja kaikessa olevaisessa hengittää feminiininen aine ja maskuliininen henki, joiden välisessä syleilyssä Jumalan henki palaa liekkinä, polttaen kummankin loppuun, vain hypätäkseen seuraavan parin lanteille. Maanviljelijän henki yhtyy siementen aineeseen, vapauttaen osan Jumalan henkeä, joka vapautuu myös kun sotilas tappaa armotta tai filosofi sysää sivuun kelvottomaksi ajatellun maailmanselityksen. Kaikissa teoissa henki yhtyy aineeseen ja näin kaikissa teoissa on mahdollisuus viedä elämänvoimaa ja Jumalaa kohti kasvavaa järjestystä ja valoa.
Lopulta saapuu hiljaisuus. Hiljaisuus on omaa, ainutlaatuista polkua pitkin saavutettavissa oleva tila, joka tarkoittaa: ”Jokainen ihminen, suoritettuaan kaikki tehtävänsä, saavuttaa vihdoin pyrkimystensä korkeimman huipun kaikkien suoritusten tuolla puolen, missä ei enää kamppailla eikä huudeta; siellä hän kypsyy ehyeksi hiljaa ja rikkumatta, ikuisesti Maailmankaikkeuden kanssa.” Kun vihdoin löytää paikkansa olevaisen sekasorrossa, ikuisessa kuilussa, tekee sinne kotinsa ja alttarinsa, elämä saa oikeutuksensa ja täyden merkityksen.
…
Kuten varoitettu, tämä ei ollut kovinkaan arkinen tai helposti lähestyttävä pätkä. Suosittelen kuitenkin määrätietoisesti Askeesin lukemista kaikille sellaisille, joille on luontevaa tai jotka haluavat harjoitella pohtimaan elämän suuria kysymyksiä symbolisen kielen avulla.
Viime kerralla käsittelyssä oli kaupankäynnin ja kapitalismin muutokset myöhäisen keskiajan Euroopassa. Nyt on vuorossa How the West Won -kirjan löytöretkiä luotaava osuus, jossa tutustumme muun muassa Vasco da Gaman ja Kolumbuksen seikkailuihin ja eurooppalaisen siirtomaa-vallan ensiaskeliin.
EUROOPAN KÄSITYS MAANTIETEESTÄ
Vaikka eurooppalaiset olivatkin tienneet jo antiikin Kreikasta asti, että maapallo on pyöreä, oli sen ympärysmitasta suuria erimielisyyksiä. Suurimmat arviot olivat lähes 60 000 kilometrin luokkaa ja pienimmät noin 25 000 kilometrin paikkeilla. Tosiasiallinen maapallon ympärysmitta on noin 40 000 kilometriä, ja edellä mainitut virhearviot tuottivat päänvaivaa aina 1500-luvulle asti, jolloin Gerardus Mercator julkaisi kartan pätevillä mitoilla.
Ennen suuria merimatkoja eurooppalaiset olivat kartoittaneet esimerkiksi Aasiaa merkittävästi. Rooman valtakunnan eliitti ja sen jälkeen Karolingien valta-ajan aateliset janosivat kaukoidän luksustuotteita, joita Silkkitien kautta kuljetettiin aina Kiinasta asti.
Fransiskaanimunkki Giovanni da Pian del Carpine, joka lyhemmin tunnetaan Joannes de Plano -nimellä matkusti paavin käskystä 1245 tapaamaan mongolien Suurta Kaania. Matkalta palattuaan de Plano julkaisi yksityiskohtaisen opuksen nimeltä Matka tartarien maahan, joka kuvailee yksityiskohtaisesti mongolien tapoja, kulttuuria ja sotilasstrategioita.
Toinen fransiskaani William Rubrouckilainen, joka oli osallistunut seitsemänteen ristiretkeen, teki lähetysmatkan vuonna 1253 Mongoliaan. Itse Kaani ei kääntynyt, mutta Rubrouckilainen kirjoitti kattavan, erityisesti Euraasian maantiedettä valottavan teoksen.
Viimeisenä esimerkkinä kaukoidän retkistä on kolmannen fransiskaanimunkin Johannes Montecorvinolaisen matka Pekingiin, jossa tämä käännytti vuodesta 1294 eteenpäin tuhansia kiinalaisia ja mongoleja kristityiksi. 1368 taantumuksellinen ja eristäytyvä Ming-dynastia sai vallan, minkä seurauksena kristityt joko karkoitettiin tai tapettiin. Tieto Aasiasta ja sen rikkauksista oli kuitenkin tehnyt itsensä kotosaksi eurooppalaisten mielissä, eikä paluu entiseen ollut enää mahdollista.
On vaikea sanoa, mitä eurooppalaiset tiesivät läntisestä pallonpuoliskosta ennen 1400-1500 -lukujen löytöretkiä. Vaikka joitain viitteitä on siitä, että käsitys Atlantin ja Grönlannin tuolla puolen olevasta maamassasta oli joidenkin tiedossa, on tämä tyypillisesti ollut ajatus yksittäisestä pohjoisesta saaresta, ei kokonaisesta mantereesta.
NAVIGAATIOTEKNOLOGIA
Kompassi oli yksi keskeisimmistä keskinnöistä, mikä edisti merenkäynnin kehitystä. Kiinalaiset luultavasti ensimmäistä kertaa havaitsivat magneettisen kiven osoittavan pohjoiseen, jos sen laittoi kellumaan vesiastiaan, mutta on epäselvää oppivatko eurooppalaiset tämän kiinalaisilta, sillä magneettiset kivet olivat tuttuja jo antiikin kreikkalaisille. Se kuitenkin tiedetään, että kiinalaiset käyttivät näitä kiviä ennemmin taikarituaaleihin, eurooppalaiset taas tutkimusmatkoihin. Kun kompassiin vielä yhdistettiin mitta-asteikko, helpottui suunnistaminen huomattavasti.
Toinen merkittävä keksintö oli astrolabi eli tähtilevy (kuvassa), jonka avulla oli suuria tähtikuvioita ja muita taivaankappaleita tarkkailemalla mahdollista selvittää oma sijainti leveysasteilla. Tähtilevyn yhteydessä käytettiin erityisesti Abraham Zacuton 1470-luvulla kehittämiä tähtikarttoja.
Näiden kahden keksinnön lisäksi kehiteltiin erilaisia köysiin ja solmuihin perustuvia purjehdusnopeuden mittausmenetelmiä, joista termi nopeuden mitta "solmu" on saanut nimensä. Tämän lisäksi matkakertomuksia ja merikortteja alettiin kehitellä, ja näin löytöretket saattoivat alkaa täydellä mitalla.
PORTUGALIN NOUSU
Portugalin ensiaskeleet ovat poliittisen ja sotilaallisen sekasotkun peitossa, mutta vuonna 1385 kuninkaaksi kruunaatun Juhana I voi sanoa perustaneen Portugalin. Portugali nousi nopeasti merimahdiksi ja suuntasi länteen.
Henrik Purjehtiaa on usein kuvattu legendaarisena merenkäynnin nerona, joka siivitti Portugalin suuriin löytöihin keksintöjensä ja urhoollisuutensa voimin. Tosiasiassa Henrik kuitenkin oli rikas prinssi, joka vaikutusvaltansa ja varallisuutensa avulla pystyi varustamaan lukuisia retkikuntia, jotka kasvattivat Portugalin mahtia.
"Atlantin Välimerenä" tunnettu merialue, joka sisältää Portugalin rannikon, Afrikan länsirannikon, Kanariansaaret ja Azorit, oli Portugalin ensimmäisten retkien kohteena. Atlantin rannikon saaret osoittautuivat tärkeiksi laivojen varustuspisteiksi, minkä lisäksi niillä tuotettiin esimerkiksi viljaa ja sokeria suuria määriä. Nämä retket tehtiin 1350-1450 -lukujen aikana.
Seuraavaksi portugalilaiset suuntasivat etelään, kohti Afrikkaa. Hankalien olosuhteiden takia matkat etenivät kerta toisensa jälkeen vain hieman edellistä kauemmaksi. Vuonna 1488 tapahtui läpimurto, kun Bartolomeu Dias purjehti Afrikan eteläisen kärjen, Hyvän Toivon -niemen ympäri. Kun tämä rajapyykki oli murrettu, oli vain ajan kysymys, koska matka Intiaan tehtäisiin.
Vasco da Gama syntyi vuonna 1460, Henrik Purjehtian kuolinvuonna. da Gama saavutti kuninkaan suosion 1490-luvulla ja vuonna 1497 da Gama lähti löytöretkelle Afrikan kautta Intiaan. Matka oli vaivalloinen, 170 miehestä 60 palasi, mutta retken tuotto oli niin valtaisa, että uusi, 800 miehinen ja 18 laivainen retki varustettiin vuonna 1502, ja sen myötä portugalilaisten onnistui perustaa linnake ja kaupankäynnin keskus Cochiniin, Kalkuttasta etelään.
da Gama oli ensimmäisen retkensä myötä nimetty "Intian valtameren amiraaliksi" ja Intiaan asetuttuaan hänestä tuli Intian varakuningas (ei tosin paikallisten mielestä). da Gama kuoli 1524 ja 15 vuotta myöhemmin hänen ruumiinsa palautettiin Portugaliin, jossa hänet haudattiin kullalla ja jalokivillä koristellussa arkussa.
Kristoffer Kolumbus oli vuorostaan oppinut mies, joka oli kartuttanut purjehduskokemustaan Atlantilla aina Islannissa asti.Euroopan valtioiden kilpailullisuuden takia Kolumbuksen onnistui lukuisten hylkäämisten jälkeen varustaa retkikunta Espanjan tuella kohti Intiaa, tosin tällä kertaa lännen kautta.
Ensimmäinen, suhteellisen vaatimaton retki tehtiin 1492, jolloin Kolumbus päätyi Bahama-saarille ja tutki ympäröiviä alueita jonkin verran. Kymmenen kertaa suurempi retki tehtiin vuotta myöhemmin, jolloin Karibiaan (ja sen kannibaaleihin) päästiin tutustumaan tarkemmin. Tämän lisäksi Kolumbus teki kaksi muuta matkaa, joista jälkimmäinen päättyi kehnosti haaksirikkoon. Kolumbus kuoli 1506, vain vuosikymmentä ennen kuin Hernán Cortés hyökkäsi Meksikoon.
Giovanni Caboto, joka myöhemmin tunnettiin etunimellä John teki muutaman kehnon löytöretken Pohjois-Amerikkaan Englannin kuninkaan suostumuksella. Caboton rooli korostui vasta myöhemmin, kun Englanti vetosi hänen löytöretkiin oikeutuksena Pohjois-Amerikan hallitsemiselle.
Navigaattori ja kartograafikko Amerigo Vespucci purjehti 1500-luvun alussa Etelä-Amerikan rannikkoa niin pitkälle, että hän rohkeni tehdä päätelmän, että kyseessä ei ollut Intia, vaan, kokonaan uusi manner. Vespuccin löydön myötä manner nimettiin Amerikaksi ja kilpailu tästä uudesta maailmasta kiihtyi. Viimeistään Fernão de Magalhães'n maailmanympäripurjehdus vuonna 1520 sinetöi uuden valloitusten, siirtomaiden ja modernin maailman alun.
Rodney Starkin mukaan vallalla on kasvava illuusio siitä, että länsimainen teknologinen, teollinen ja taloudellinen kehitys olisi pääosin viimeisen kahden sadan vuoden tulosta. Jotkut ovat jopa väittäneet, että länsimaiden kehitys perustuu vain varastamiseen aasialaisilta, joille näiden väitteiden esittäjien mukaan oli pitkälle kehittynyttä teollisuutta ennen länsimaita.
1500-luvulle tultaessa Eurooppa oli selkeästi muuta maailmaa edellä niin kaupankäynnissä, teollisuudessa kuin teknologiassakin. Esimerkiksi eurooppalainen merenkäynti ja sotateknologia olivat niin edistyksellisyytensä kuin käytettyytensä puolesta huomattavasti muuta maailmaa kehittyneempää.
KAPITALISMI SIIRTYY POHJOISEEN
Italialaiset kauppiaat laajensivat toimintaansa pohjoiseen myöhäisellä sydänkeskiajalla (esim. 1200-luvulla), haaliessaan tuotteita Välimeren markkinoille. Tästä seurasi tarkkaan organisoitujen, meriittiin (ei perhesuhteisiin) perustuvien pankkien leviäminen pohjoisemmaksi. Laajeneva kaupankäynti johti kiltojen vallan kasvuun, jolloin esimerkiksi työpäivien pituuksia ja palkkausta alettiin säädellä.
Jäykät palkkaussäädökset johtivat tuottamattomaan ja epäinnovatiiviseen toimintaan. Italialaiset saivat ajan mittaan houkuteltua monia ammattilaisia paremmalla palkalla ja muilla, sillä italailaiset pankkiirit näkivät kiltajärjestelmän tehottomuuden tuottamat tappiot suurena ongelmana. Houkuttelu toimi, palkat nousivat ja teollisuus kehittyi.
1300-luvulle tultaessa Ranska valloitti keskeisiä maa-alueita ja myöhemmin 1400-luvulla Espanja oli mukana mittelöissä. Kummallekin valtiolle oli tyypillistä rajoittaa markkinoiden vapautta, mikä johti teollisuuden heikkenemiseen mantereella. Tästä seurasi hyvä tilaisuus Englannille.
ENGLANTILAINEN KAPITALISMI
Kapitalismi alkoi kehittyä Englannissa 1100-luvulla, kun italialaiset kauppiaat ja pankkiirit rantautuivat sinne Magna Cartan turvaamien oikeuksien perässä. Vapauden ja hyvien omistusoikeuksien myötä Englannin talous kehittyi ja esimerkiksi 1800-luvulla koettu teollinen "vallankumous" on tosiasiassa tämän pitkän kehityskulun tulosta.
Villateollisuus on esimerkki alasta, jonka muutosten myötä tämän ajan talouden kehitystä voidaan ymmärtää paremmin. Ulkomaisen rekrytoinnin, vapauden ja teknologian myötä Englanti valloitti maailman villamarkkinat. 1300-luvun alusta 1500-luvun puoleen väliin tultaessa Englannin villan vienti kasvoi 30-kertaiseksi.
Vesivoiman avulla miestyövoiman määrä ja työhön kulunut aika romahti villateollisuudessa. Vesivoimaa oli helpommin saatavilla maaseudulla, mikä aiheutti villantuottajien hajaantumisen pois kaupungeista, irti kiltojen rajoitusten vaikutuspiiristä. Muualla Euroopassa taas omistusoikeus ei ollut maaseudulla turvattu, maaherrojen ottaessa mielivaltaisesti talonpoikien omaisuutta halutessaan.
Huomionarvoista Englannin villateollisuudessa oli myös sen markkinavetoisuus. Killoille oli tyypillistä säädellä tuotteita ankarasti esimerkiksi perinteiden nojalla, mutta maaseudulle hajaantuneet villantuottajat olivat vapaita tuottamaan sitä, mitä ihmiset halusivat. Näin kysyntään pystyttiin reagoimaan tehokkaasti.
Englannin nousu maailman markkinoiden mahdiksi perustui myös pitkälti hiilen käyttöönottoon. 1300-luvun taitteessa Lontoon väkiluku kasvoi voimakkaasti ja polttopuun kysyntä kasvoi. Aiemmin liian kalliista hiilestä tuli varteenotettava vaihtoehto, jolloin hiiliteollisuus alkoi kehittyä.
Tehostunut kaivostoiminta moninen innovaatioineen johti siihen, että kuumemmin palavaa hiiltä oli edullisemmin saatavilla, ja näin esimerkiksi metallinkäsittely kehittyi. Pian Englantilaisilla oli parhaat kanuunat, ja myös ensimmäiset junaraiteet, joskin hevoskärryjen käyttämät, keksittiin hiilen kuljetuksen Englannissa.
HANSALIITTO
Hansaliitto oli elimellinen osa kaupankäynnin kehittymistä Euroopassa. Pohjois-Saksan rannikkokaupungit ja Pohjoismaat muodostivat tämän kauppaliiton, joka kauppasi turkiksia, metalleja, suolakalaa, maataloustuotteita, kynttilöitä ja monia muita hyödykkeitä Eurooppaan.
Hansaliiton merkitys oli erityisen suuri siksi, että tuotteita kerättiin hyvin laajalta maantieteelliseltä alueelta, mikä taas mahdollisti paikallisen erikoistumisen. Näin eri alat pystyivät kehittymään nopeammin.
AASIALAISET YHTEYDET
Italialaiset kaupunkivaltiot olivat keskiajan merkittävimpiä kauppakeskuksia. Niillä oli 1300-luvun puoliväliin mennessä luotettavat yhteydet aina Kiinaan asti, jonne vietiin puuvillaa, metalliesineitä ja esimerkiksi hevosia, ja vastaavasti tuontitavarana olivat edullinen silkki ja monet muut luksustuotteet.
Kuitenkin 1368 mongolien valtakauden syrjäyttänyt Ming-dynastia katkaisi kauppasuhteet, sillä sen eliitti piti kaikkia ulkomaisia suhteita vaarallisina ja halveksuttavina.
EUROOPAN YLIVERTAINEN TEKNOLOGIA
1200-1500 -luvuilla Eurooppa oli maailman teknologisen kehityksen ylivertainen edelläkävijä.
Masuuni mahdollisti edullisen ja kestävän raudan valmistamisen, mikä taas näkyi kaikkien metallia vaativien työkalujen kehityksessä. Kiinalaiset saattoivat keksiä masuunin aiemmin, mutta näyttää siltä, että 1150-luvulla masuuni keksittiin myös Ruotsissa, mistä se levisi muualle Eurooppaan. (Aiemmassa blogipäivityksessä puhetta oli siitä, kuinka Kiinan hovi tuhosi kukoistavan metalliteollisuuden säädöksillään.)
Merenkulun merkittäviä muutoksia oli parempien laivojen kehittäminen. Kaleereista siirryttiin kaljuunoihin ja karakki-laivoihin. Karakit olivat esimerkiksi Henri V:n, Kolumbuksen ja Vasco da Gaman suosiossa niiden kestävyyden ansiosta. Kaljuuna sai viimeistellyn muotonsa 1550-luvulla ja sen etuna oli kanuunoiden sijoittaminen useampaan kerrokseen ja parempi vakaus.
Kanuunat ja käsiaseet kehittyivät huimasti 1300-luvulta eteenpäin. Metalliteollisuuden keksintöjen ja ruudin myötä kanuunoista tuli pienempiä ja keveämpiä ja ne yleistyivät nopeasti eurooppalaisessa sodankäynnissä. Vastaavasti käsiaseet kehittyivät kömpelöistä ja raskaista hakapyssyistä suhteellisen nopeasti käyttökelpoisiksi musketeiksi.
Esimerkki eurooppalaisten kanuunoiden ylivoimasta nähtiin 1509, kun kahdeksantoista portugalilaista sotalaivaa päihitti rannikkotykistön tukeman, 100-laivaisen muslimilaivaston. Sama toistui myös kuuluisassa Lepanton taistelussa, kun Espanja ja Italia torjuivat suuren Ottomaanien laivaston.
Näiden kehityskulkujen myötä kiinnostus löytöretkiä kohtaan kasvoi, ja niistä vuorossa sitten ensi kerralla.
