How the West Won - Tieteen aika alkaa

Ennen viimeistä kolmen luvun rypästä, jossa Rodney Stark käsittelee lännen kehityksen keskeisimmät vaiheet 1750-luvulta eteenpäin, on luvassa Valistuksen ajan tieteen kehityksen kartoitus.

TIEDE TÄYSI-IKÄISTYY
Länsimaiselle ajattelutavalle on tyypillistä pitää tieteen kehitystä lähes kokonaan 1500-luvun suurista ajattelijoista alkaneena kehityskulkuna, Isaac Newton (1642-1727) sen huippuna. Mutta, kuten keskiajan tiedekehitystä puineessa luvussa käytiin läpi, tosiasiassa tiede on kehittynyt tasaisen hitaasti, tuhansia vuosia.

Stark korostaa, että tieteellinen vallankumous on ajatuksena väärä edellä mainitusta syystä. Tämän lisäksi hän painottaa, että kolme seuraavaa uskomusta tieteen kehityksestä eivät pidä paikkaansa: ensiksi, usein väitetään, että Uudella Ajalla tieteentekijät jättivät uskonnon taakseen; toiseksi väitetään, että protestanttinen reformaatio vapautti tieteen "katolisen kirkon ikeestä"; kolmanneksi ajatellaan, että yliopistojen uskonnollisen ilmapiirin takia tiede kehittyi yliopistojen ulkopuolella.

Tilanne on kuitenkin Starkin mukaan se, että tiedettä ei olisi kehittynyt ilman kristinuskon positiivista vaikutusta ja tästä syystä tiede onkin alunperin puhtaasti länsimainen ilmiö.

MITÄ ON TIEDE?
Stark määrittelee tieteen näin: Tiede on _orgainoisoitua toimintaa_ ohjaava _menetelmä_, jota käytetään _luontoa koskevien selitysten muodostamiseksi_, ja näiden selitysten muokkaamiseksi ja korjaamiseksi _systemaattisen havainnoinnin_ avulla.

Toisin sanoen, tieteen muodostavat kaksi osaa, selitykset ja havainnot, eli teoria ja empiria. Kreikkalaisen filosofian parissa järkeen, puhtaaseen teoretisointiin perustuva maailman ymmärtäminen oli vallalla, kun taas kaikkia käytännön keksintöjä ja oivalluksia voidaan pitää empiirisen testaamisen tuloksina.

Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että muina aikakausina ja muualla tehtyjä teknologisia oivalluksia ei voi pitää tieteenä. Teorian ja havainnon välinen suhde kiteytyi vain länsimaisessa, kristillisessä kulttuurissa.

On hyvä myös huomata, että tieteen näkökulma rajoittuu luonnolliseen ja aineelliseen todellisuuteen - sellaisiin asioihin, joita on mahdollista havainnoida. Tästä syystä tiede ei sano yhtään mitään esimerkiksi uskonnollisista väittämistä, jotka määritelmällisesti eivät kuulu tieteen piiriin (tämä tosin ei estä tiedemiehiä kommentoimasta asiaa tieteen auktoriteettiin verhoutuen, mutta se on aivan eri kysymys)
.
Vain Euroopassa pyrittiin etsimään teoreettisia selityksiä luonnonilmiöille, ja vain Euroopassa näitä selityksiä pyrittiin testaamaan empiirisesti. Alkemiaa oli ympäri maailmaa, mutta kemia kehittyi vain Euroopassa - astrologiaa oli samaten monissa paikoissa, mutta astronomiaa vain Euroopassa.

Tieteellisen toiminnan organisoituneisuus taas näkyy jo viimeistään 1500-luvulta eteenpäin vilkkaan kirjeenvaihdon muodossa.

TIEDEMIEHET TILASTOINA
Stark käy läpi 1500- ja 1600 -lukujen tunnetuimmat 52 tiedemiestä ja luetteloi näiden keskeisiä ominaisuuksia. Tämän määrällisen menetelmän avulla hän kumoaa ajan tieteen harjoitusta koskevia uskomuksia. 

Mielenkiintoista, joskin ei erityisen mullistavaa on se, että näiden 52 tiedemiehen alat ovat käytännössä jakautuneet neljään, lähes yhtä suureen osaan fysiikan, astronomian, biologian/fysiologian sekä matematiikan välillä. 

Sen sijaan käsitys valistuneesta, uskonnon kahleet taaksensa jättäneestä tiedemiesten joukosta on harhaa. Vaikka sellaiset suuret nimet, kuten Voltaire, Hume, Rousseau ja Locke kääriytyivät sekulaarin älyllisyyden huopaan, ei kukaan heistä tehnyt tiedettä. 

Stark tutki jokaisen 52 tiedemiehen elämää ja sijoitti heidät uskonnollisuutensa perusteella joko syvästi, tavallisesti tai skeptisesti uskontoon suhtautuviin. Tulokset ovat brutaaleja sekulaarin tieteen juhlijoille: 31 tiedemiehistä oli syvästi uskonnollisia, näiden joukossa muun muassa Newton, Kepler ja Robert Boyle. 

20 kohdalla mitään osoitusta skeptisyydestä Jumalan olemassaoloa tai muita uskonnollisia kysymyksiä kohtaan ei löytynyt, ja usein merkkejä ajalle tyypillisestä uskonnollisesta elämästä löytyi runsaasti. Vain yhden tiedemiehen, Edmond Halleyn kohdalla Stark sai kaivettua esiin ateismiin viittaavia tietoja. Näin ollen ajatus Valistuksen harjalla kohonneesta sekulaarista tieteestä on yhtä virheellinen ajatus, kuin aiemmin käsitelty Pimeän Keskiajan myytti.

Mitä taas tulee kristinuskon sisäisiin jakolinjoihin tiedemiesten välillä, oli 26 katolilaista ja 26 protestanttia, mikä viittaa siihen, että useiden historioitsijoiden suosimat käsitykset tiedettä rajoittaneesta, takapajuisesta katolilaisuudesta ja sitä edistäneestä, järkevästä protestanttisuudesta ovat harhaa.

Myös uskomukset siitä, että keskiajan ja Uuden Ajan yliopisto olisi ollut tiedevastainen instituutio, saa kovan käsittelyn. 48 tiedemiehistämme oli yliopistokoulutettuja, suurin osa jopa vuosikymmenen verran, ja monella oli elämänsä aikana professuuri. Toisessa, vuosien 1550-1650 aikana toiminutta tiedemiestä koskevassa tutkimuksessa tulokset olivat samanlaisia: 87%:lla oli yliopistokoulutus.

Viimeinen tilastollinen havainto koskee näkemyksiä Englannista modernin tieteen kehtona. Väkilukuun suhteutettuna Englannissa oli enemmän tiedemiehiä, kuin muualla Euroopassa. Stark jäljittää tämän seikan samoihin vaikuttimiin kuin Englannin muunkin kehityksen, poliittiseen ja taloudelliseen vapauteen. 

Liikkuvuus sosiaaliluokkien välillä oli Englannissa helpompaa, ja näin niin ylimystö, keskiluokka ja köyhemmätkin saattoivat pyrkiä yliopistoon. Keskeisintä oli kuitenkin ylemmän keskiluokan muotoutuminen yliopistoinstituution kanssa: kauppiaiden, upseerien ynnä muiden keskiluokkaisten yhteiskunnan jäsenten laittaessa lapsensa korkeakoulutukseen, oma sosiaaliluokkansa alkoi muodostua työväen ja ylimystön väliin, ja Englannin vapaan ilmapiirin takia tämä kehitys kiihtyikin siellä ensiksi. 

Joka tapauksessa modernin tieteen nousu oli kristinuskoon elimellisesti yhteydessä oleva, eurooppalainen ilmiö, joka nojasi yliopistoinstituutioon. 

TIETEEN KRISTILLINEN PERUSTA
Siinä missä kaukoidän uskonnoille on ollut tyypillistä nähdä todellisuus persoonattomana, käsityskyvyn tuolla puolen olevana mysteerinä, jota voi vain lähestyä meditaation ja sisäisen tarkkailun avulla, siinä missä kreikkalaiset selittivät elottoman maailman liikkeitä psykologisilla käsityksillä, ja siinä missä islamissa suhtaudutaan ajatukseen luonnon salojen paljastamisesta Allahin vapautta loukkaavana tekona, kehkeytyi ajatus älykkäästä suunnittelijasta, maailman rationaalisuudesta ja ihmisen kyvystä selvittää tämä vyyhti lännen judeo-kristillisessä kulttuurissa.

Kristillisen teologian ajatus Jumalasta rationaalisena luojana on välttämätön oletus tieteen kehitykselle ja ylipäänsä sille, että tieteen harjoitus saa motivaationsa. Jos ei oleta, että maailma on ymmärrettävissä järjen, teorian ja havainnoinnin avulla, ei ole syytä tehdä tiedettä. 

Ajatus maailman ymmärrettävyydestä on historiallisesti ollut käytännössä aina rationaaliseen Jumalaan vetoavaa. Tämä ajatus on peräisin juutalaisuudesta ja kristinuskosta, mutta koska juutalaiset olivat yhteiskunnallisesti sorretussa ja hajanaisessa asemassa aina 1800-luvulle asti, kehittyi tiede kristinuskon parissa.

Stark lainaa Albert Einsteinia, joka korosti sitä, että olisi intuitiivista olettaa todellisuuden olevan sekasortoinen, yli ihmisen ymmärryksen menevä soppa. Einsteinin mukaan on eräänlainen jatkuva ihme, kuinka maailma kuitenkin kerta toisensa paljastuu ihmisen järjellä ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Se, mitä tästä maailman “järkevästä” luonteesta pitäisi päätellä ei ole selvää, mutta joka tapauksessa ilman ajatusta rationaalisesta Jumalasta tämä inhimillisen tiedonhankinnan prosessi ei olisi koskaan lähtenyt liikenteeseen. 

On hyvä kuitenkin huomata, että uskonnon ja tieteen välillä on myös ollut konflikteja, joista tunnetuimpana kiista aurinkokeskeisestä maailmankuvasta. Tämä kiista kuitenkin eteni esimerkiksi Lutherin ja paavin vastustuksesta huolimatta, ja Starkin mukaan kirkon vastustus ei ikinä ollut kovinkaan pontevaa.

ENTÄPÄ GALILEI?
Kuuluisin tieteen ja uskonnon välistä kamppailua koskeva tapaus on Galileo Galilein vääntö paavi Urbanus VIII:n kanssa. Klassisesti Galilei on kuvailtu uskonnollisia fundamentalisteja vastaan kamppailleena järjen ja tieteen marttyyrina, mutta tämä ei aivan pidä paikkaansa. 

Galilei oli alunperin Urbanus VIII:n hyvä ystävä, mutta näiden välit viilenivät. Syy välirikolle oli kyllä uskonnollinen, mutta ei niin puhtaan vastakohtainen, mitä yleensä kerrotaan. Vastauskonpuhdistus oli kovassa käynnissä ja tästä syystä oppineiden parissa oli tapana julkaista tieteelliset tuloksensa kovimpia fundamentalisteja tyynnyttelevin sanamuodoin. 

Urbanus VIII neuvoi Galileita - joka oli hyvin uskovainen itsekin - tekemään samalla tavoin, mutta muiden tulosten plagioinnista ja suuresta egostaan tunnettu Galilei ei suostunut tähän. Fundamentalistit olivat uhka Galileille, mutta paavi käytti kuitenkin valtaansa ja määräsi tämän kotiarestiin - ei kidutettavaksi tai inkvisition vankilaan, niin kuin joskus kerrotaan - samalla rankaisten, mutta myös suojellen Galileita fundamentalistien vihalta.

Galilein oikeudenkäynti

Galilein jääräpäisyydestä seurasi se, että vastareformaatio kävi intellektuaaliseen vapauteen käsiksi rajummin. Ironista tilanteessa on kuitenkin se, että merkittävä osa kohun aiheuttaneesta “Dialogi kahdesta suuresta maailmankuvasta” sisälsi paljon huonoa ja virheellistä tiedettä. 

Toinen ironinen seikka on se, että Galilein teosta yritettiin suitsia siksi, että jotkin teologit pitivät löydöksiä osoituksena astrologisten selitysmallien voimasta. Toisin sanoen Galilein työtä yritettiin myös suojata väärintulkinnalta. 

Galilein tapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka mielikuvitusta ja tunteita kiihottavat kertomukset marttyyreista ja näiden vastustajista ovat usein huomattavasti monimutkaisempia ja paikoin arkisempia tapahtumaketjuja, kuin mitä asiaa romantisoivat kirjoittajat antavat ymmärtää. 

KEHITYSTÄ KAKSILLA URILLA
Eräs tärkeä huomio on tieteen ja teknologian suhteellinen ero edellä käsitellyssä ajassa. Keskeiset tieteelliset löydökset olivat nykyäänkin yliopistoväen paljon peräänkuuluttamaa perustutkimusta, jonka käytännön sovellutukset antoivat odottaa itseään vuosikausia. 

Teknologia vuorostaan kehittyi omilla raiteillaan, ja vuorovaikutus tiedemiesten ja insinöörien välillä ei ollut erityisen rikasta. 

Loppuun Stark painottaa vielä, että moderni tiede ei kehittynyt missään muualla, kuin kristillisessä Euroopassa, ja juurikin kristillisten lähtöoletusten pohjalta. Hän kuitenkin huomauttaa, että nykypäivänä tiede on toki itsenäinen instituutio, joka ei välttämättä tarvitse kristillisiä olettamuksia tuekseen. 

On kuitenkin hyvä muistaa, että usko maailmaan rationaalisuuteen, mahdollisuuteen ymmärtää sen toimintaa ja ylipäänsä motivaatio selvittää näitä asioita on juutalais-kristillisen maailmankuvan historiallinen yksinoikeus, joka on vasta menestyksensä myötä saavuttanut laajemma suosion niin ei-uskovaisten kuin muidenkin kulttuurien riveissä. 

Näin päättyy toiseksi viimeinen iso kokonaisuus How the West Won -kirjassa. Ensi kerralla on sitten vuorossa teollisen vallankumouksen historia, joka on ensimmäinen kolmesta modernia maailmaa käsittelevästä luvusta.

How the West Won - Muslimi-harhakuvien hälventelyä

Rodney Starkin kirjaa How the West Won on tällä hetkellä käsittelemättä viisi lukua. Tällä kerralla on vuorossa luku 14. jossa Stark pui historioitsijoiden suosimia käsityksiä oletetusta islamilaisen kulttuurin kukoistuskaudesta. 

Kuvitusta Tuhannen ja Yhden Yön tarinoista.

MUSLIMI-ILLUUSIOITA PALJASTAMASSA
Vuonna 1520 Suleiman - myöhemmin Suleiman Suurena tunnettu - nousi Ottomaanien valtakunnan (tunnetaan myös esim. nimillä Osmanien valtakunta, Turkin sulttaanikunta) sulttaaniksi. Suleimanin “Suuri” -titteli on peruja sulttaanin suunnitelmasta valloittaa Eurooppa ja käännyttää kaikki sen vääräuskoiset asukkaat islaminuskoon. 

Muutamien vähäisten voittojen jälkeen eurooppalaiset murskasivat Suleimanin joukot, ja samalla tämän valloitustoiveet.. Huolimatta Suleimanin loiston haaveiden kuihtumisesta, monet historioitsijat puhuvat islamilaisen sotamahdin, tieteen ja teknologian kukoistuskaudesta, jota ei tosiasiassa koskaan ollut. 

HARHAANJOHTAVAT VOITOT
Starkin mukaan muslimit olivat vuosisatojen aikana kohottaneet ristiretkeläisten valloittamien alueiden takaisinvalloituksen suuriin mittoihin, pitäen sitä osoituksena omasta mahdistaan. Kuitenkin, kuten ristiretkiä käsitelleessä luvussa näimme, eurooppalaiset hylkäsivät valloituksensa taloudellisista syistä, ja muutamien paikalle jääneiden päihittäminen ei ollut kummoinenkaan tehtävä. 

Vuoden 1453 Konstantinopolin valtaus on yksi tällaisista valloituksista. Eurooppalaisin tykein varustautuneet, kymmenen kertaa puolustajia suuremmalla armeijalla varustautuneet ottomaanit joutuivat useiden vastoinkäymisten jälkeen rynnäköimään kaupunkiin väkipakolla, kohdaten valtavia tappiota. 

Vähälukuiset puolustajat ja iso osa kaupungin väestöstä surmattiin vimmaisesti ja ottomaanien usko omaan erinomaisuuteen kasvoi suuresti. Konstantinopolin valtaus ei kuitenkaan poikinut sen kummemmin hedelmää: ottomaanit yrittivät tunkeutua balkanille, mutta Vlad III (tunnettu Seivästäjänä ja Draculana) torjui heidät brutaalisti. Nämä sotaretket saivat aikaan kuitenkin sen, että Hapsburgien massiivinen kuningaskunta alkoi varustautua muslimien uhkaa vastaan. 

Toinen hieman lässähtänyt tapaus on Rhodoksen ristiretkeläissiirtokunta. Ristiretkeläiset valtasivat saaren 1307 ja pitivät sitä hallussaan 200 vuotta. Vuonna 1480 Mesih Pasha lähetti 160 laivaa ja 70 000 miestä kaappaamaan saaren 2500 puolustajan hallusta. Hyökkäys epäonnistui surkeasti. 

Vuonna 1522 Suleiman lähetti enää parituhat päistä puolustajajoukkoa vastaan 100 000 miestä. Ristiretkeläiset oliva kuitenkin varautuneet nerokkain vallituksin ja muurein, jotka kuuluisa sotilasinsinööri Gabriele Tadino oli suunnitellut. 

Yli kuusi kuukautta kestäneen taistelun lopputulos oli rauhanomainen, kun Suleiman tarjosi puolustajille avokätisesti - ja paikkansa pitävästi - että jos he lähtisivät pois, saaren siviiliväestö jätettäisiin rauhaan ja he saisivat elää veroitta viisi vuotta. Tämän tarjouksen taustalla piili kuitenkin brutaali fakta: reilut 300 ritaria oli kuollut, Suleimanin joukoista taas noin 40 000. Ylivoimainen koulutus ja teknologia oli ollut ristiretkeläisten menestyksen avain. 

Kaarle V luovutti näille ristiretkeläisille Maltan saaren, jolta he jatkoivat muslimeita piinanneita merihyökkäyksiään.

EPÄONNISTUMINEN WIENISSÄ
Vuonna 1529 Suleiman organisoi hyökkäyksen kohti Wieniä, Hapsburgien kuningaskuntaa. Kaarle V oli sodassa Ranskan kanssa, eikä tämä pystynyt irroittamaan kuin pienen määrän joukkoja Wienin puolustamiseen. Suleimanin joukot olivat arvioiden mukaan 5-10 kertaa suuremmat. 

Rankkojen keväisten sateiden, tautien ja huonon suunnittelun väsyttämä muslimiarmeija saapui myöhään syyskuussa Wienin edustalle. 70-vuotias veteraani, Salmin kreivi Nikolaus oli ottanut ohjat kaupungin puolustuksesta. Suleimanin hyökkäys kilpistyi kurjasti, muslimit alkoivat vetäytyä ja puolustajat surmasivat ja vangitsivat valtaosan heistä. 

Kuusi vuotta myöhemmin Suleiman yritti uudelleen, mutta nyt Kaarle V oli valmiina ja tämän 80 000 miehinen hampaisiin aseistettu armeija pelotti Suleimanin tiehensä. Ja viimein, vuonna 1682 Mehmed IV yritti 120 000 miehisellä armeijallaan, mutta hyökkäys oli jälleen katastrofaalinen epäonnistuminen. 

Stark kommentoi tyrmistyneeseen sävyyn, että nykypäivänä jotkut historioitsijat viittaavat näihin valloitusyrityksiin osoituksina ottomaanien mahdista, mikä olisi yhtä uskottavaa kuin kutsua Espanjan armadan kohtaloa menestykseksi. 

MALTAN PIIRITYS
Samat ristiretkeläiset, jotka olivat piinanneet Rhodoksella ottomaaneja olivat jatkaneet toimintaansa Maltalla. Vuonna 1565 iäkäs Suleiman määräsi armeijansa komentajan Mustafa Pashan ja laivastonsa komentajan Piyale Pashan hävittämään Maltan linnoituksen lopullisesti. 

Maltan pienen koon ja karun luonnon takia miehittäjät joutuivat tuomaan kaikki materiaaliset tarpeensa mukanaan, lähes 1200 kilometrin matkan. Lähes kolmasosa ottomaanien valtionkassasta hupeni tähän projektiin. 

Suleimanin 50 000 miestä, 193 laivaa, 60 kanuunaa kohtasivat Maltan 500 ritaria, tuhat palkkasotilasta ja 3 000 paikallista asemiestä. Suleimanin joukot olivat kärsineet jo läheisen St. Elmon valtaamisessa suuria tappioita, eikä Malta muuttanut tapahtumien kulkua. 

Suleimanin joukkojen hupenevat resurssit ja miesvoima lannistivat hyökkäystä jatkuvasti. Lopulta paikalle saapui espanjalaisten lisäjoukot, ja muslimit ajettiin rajusti tiehensä. Loppujen lopuksi noin 200 ritaria oli kuollut, siinä missä muslimien tappiot olivat 20 000. 

LEPANTON KATASTROFI
Suleiman kuoli muutamaa kuukautta myöhemmin ja hänen seuraajakseen astui hänen kyvyttömin poikansa, Selim (taidokkaaksi osoittautunut poika Mustafa kohtasi loppunsa Suleimanin henkivartijan kourissa, kun häntä syytettiin valheellisesti isäänsä vastaan juonimisesta).

Selim käänsi katseensa jälleen Eurooppaan, mikä ennakoi tulevaa Lepanton taistelua. Espanja ja muut Hapsburgien alaisuudessa toimivat valtiot varustivat 200 laivaa, joista kuusi oli uusia, poikkeuksellisen isoja ja raskaasti varusteltuja kaljaasi-laivoja. Ottomaaneilla oli noin 250 laivaa, mutta ne olivat huonompia kopioita eurooppalaisista laivoista. 

Ottomaanien laivasto oli saapunut satamaan Lepantoon, Kreikan länsirannikolle vuonna 1571. Lokakuussa kristittyjen valtojen laivasto lipui paikalle, piirittäen ottomaanien laivaston. Taistelu alkoi ja lopputuloksena kaikki ottomaanien laivat oli upotettu, kun taas 20 eurooppalaista laivaa vajosi syvyyksiin. 

Erikoisena yksityiskohtana Stark mainitsee ottomaani-komentajien mukanaan rahtaamat aarteensa: luottamus omaisuuden turvaan oli niin vähäistä, että kynnelle kykenevät pitivät rahansa mukanaan. Tämä on yksi syy, miksi tehokasta pankkijärjestelmää ja siten taloudellista kehitystä ei päässyt ottomaanien valtakunnassa syntymään. 

HARHALUULOJA ISLAMILAISESTA KULTTUURISTA
Samoin kuin hiljattain käsitellyssä Espanjan valtakaudessa, myös islamin kukoistusta koskevissa näkemyksissä ei Starkin mukaan ollut kyse todellisesta noususta, vaan hetkellisestä silmänlumeesta, joka kätki alleen takapajuisen ja kehittymättömän yhteiskuntarakenteen. 

(Huom: Stark näyttää käyttävän termejä arabi ja muslimi jokseenkin synonyymin-kaltaisesti; oleellista on huomioida Lähi-idän islamista ja arabialaisesta taustasta ammentavan kulttuurin kritiikki.)

Islamilaisessa kulttuurissa dhimmi-statuksen voivat saada ne henkilöt, jotka noudattavat islamilaista yhteiskuntajärjestystä, mutta eivät ole oikeauskoisia. Historiallisesti islamin kulttuurin näennäinen kukoistus perustuu kreikkalaisten, juutalaisten, kristittyjen, persialaisten ja intialaisten dhimmien tekemään tutkimus- ja käännöstyöhön, joka satuttiin julkaisemaan hallitsevan kulttuurin kielellä. 

Arkkitehtuuri, joka sittemmin opittiin tuntemaan islamilaisena, on samaa dhimmi-perua. Esimerkiksi juutalaiset, zarathustralaiset ja bysanttilaiset arkkitehdit ovat esimerkiksi Bagdadin kaupungin ja Jerusalemin Kalliomoskeijan takana. 

Tyypillisesti muslimeina kuvatut merkkihenkilöt olivat useimmiten vain jotain muuta, kuin arabeja: filosofi Avicenna oli persialainen, kuten myös monet muut filosofit ja tiedemiehet. Nestoriolaisia kristittyjä ja syyrialaisiakin on arabiaksi julkaisseiden ajattelijoiden joukossa, mutta hyvin vähän itse arabeja. 

Matematiikan ja astronomian saralla tilanne oli sama. Esimerkiksi “arabialaiset numerot”, joita nykyään käytämme (1, 2, 3 jne.) ovat oikeasti intialaista alkuperää. Ja samaten lääketieteessä, jossa erityisesti nestoriolaisten kristittyjen rooli oli korvaamaton - he johtivat merkittävimpiä kouluja ja 900-luvulle asti käytännössä kaikki islamilaisen yhteiskunnan lääkärit olivat olleet nestoriolaisten opissa. 

Kaikilla kehittynyttä sivilisaatiota edustavilla alueilla dhimmit olivat edistyksen taustalla. Kun 1400-luvulla kova asenne dhimmejä kohtaan sai valtaa, ja islamilainen puhdasoppisuus korostui, katosivat myös nämä kehityksen merkit.

Klassinen väite islamilaisen kulttuurin älyllisestä loistosta on viittaus kreikkalaisten klassikkofilosofien, erityisesti Aristoteleen, vaalimiseen arabialaisessa kulttuurissa läpi Euroopan “pimeän keskiajan” (ks. aiempi blogimerkintä joka kumoaa pimeän keskiajan olemassaolon). 

Aristotelesta kuitenkin tulkittiin kuin Koraania, dogmaattisen jäykästi, ja ennen pitkää Aristoteles julistettiinkin erehtymättömäksi, ristiriitaisetkin havainnot ohittavaksi auktoriteetiksi. Lännessä sitä vastoin erimielisyydet ja virheiden etsintä siivitti kehityksen vauhtiin. 

Eräs nykypäivälle tyypillinen näkemys on, että muslimimaissa on historiallisesti suvaittu vähemmistökulttuurien edustajia hyvin. Tavanomaiset olot kuitenkin esimerkiksi “Kirjan kansoille”, eli kristityille ja juutalaisille olivat julkisen nöyryytyksen, kovennettujen verojen, pukeutumissääntöjen, uskonjulistuskieltojen sävyttämää elämää.

1300-luvulla tämä suvaitsevaisuuden aikakauden kuitenkin alkoi rikkoutua. Egyptissä alkoivat levottomuudet, jotka riistäytyivät paikallishallitsijoiden käsistä, mongolien hallitsemilla alueilla valtaapitävät kääntyivät kansansuosion saavuttaakseen islamiin, aiheuttaen yhtälailla rajuja vainoja. 

Tyypillisiä vainomentelmiä olivat: kirkkojen ja synagogien tuhoaminen, kuoleman uhalla islamin tunnustaminen, tatuoiminen vääräuskoiseksi, silmien puhkominen ja kastraatio. 
Massiivista tuhoa aiheutti myös muslimi-mongoli Timur Lenk, joka esimerkiksi yksistään Georgiassa tuhosi 700 kristittyä kylää. 

Kristityt olivat keskeisinä kohteina näissä vainoissa, mutta Stark huomauttaa, että ensimmäiset juutalaistenkin joukkovainot ovat islamilaista alkuperää. 

Mitä taas usein “sivistyneenä” pidettyyn maurilaiseen Espanjaan tulee, muslimit murhasivat siellä 4000 juutalaista vuonna 1066, ja vuonna 1090 tuhansia lisää. 

Stark viimeistelee luvun kommentoimalla, että näiden vainojen myötä kaikki kehityksen rippeet kaikkosivat siinä määrin arabi-yhteiskunnista, että nämä eivät osanneet edes kopioida lännen keksintöjä, vaan joutuivat ostamaan teknologian ja palkkaamaan länsimaisia taitajia niitä käyttämään. Stark kirjoittaa: “Käsitys siitä, että keskiajalla islamilainen kulttuuri olisi ollut suurenmoista verrattuna eurooppalaiseen on harhakuvitelma samoin kuin viimeaikaiset näkemykset ‘Arabikeväästä’. Islamilainen maailma oli takapajuinen silloin ja sellaisena se on pysynyt.”

Tämän suomimisen jälkeen on ensi kerralla luvassa modernin tieteen kyspymisen aika, 1600-luvulta eteenpäin.  

How the West Won - Reformaation myyttejä ja tosiasioita

Pidemmän tauon jälkeen on vihdoin aikaa taas palata ihmettelemään Rodney Starkin kirjaa “How the West Won”. Tällä kertaa käsiteltävä 13. luku kyseenalaistaa useita kristillisen reformaation aikaan liittyviä uskomuksia.

Historiankirjoittajien suosimat näkemykset reformaation ylevästä noususta korruptoitunutta ja suvaitsematonta katolista kirkkoa kohtaan eivät aivan pidä paikkaansa.Itse asiassa koko reformaation/uskonpuhdistuksen käsite on epämääräinen, lukuisia, suhteellisen itsenäisiä kristillisiä liikkeitä allensa sulkeva käsite.

Veristen uskonkiistojen ajan merkittävin hahmo oli Martti Luther (1483-1546), johon Stark keskittyykin tässä luvusssa.

LUTHER JA LUTERILAISUUS

Luther oli vakavarisen isänsä turvin päässyt Erfurtin yliopistoon, yhteen Saksan parhaista yliopistoista, vuonna 1501. Seuraavan reilun kymmenen vuoden aikana Luther opiskeli teologian maisteriksi, sai pappisvihkimyksen ja tohtorin tutkinnon. Vuodesta 1505 Luther vaikutti Wittenbergin yliopistossa, ja mies asuikin lähes koko elämänsä Wittenbergissä.

Luther vieraili Roomassa 1510, ja kuten esimerkiksi Erasmus Rotterdamilainen viisi vuotta aiemmin häntä, järkyttyi roomalaisten kirkonmiesten välinpitämättömästä suhtautumisesta uskoon; papit esimerkiksi lukivat parodiaversioita pyhistä teksteistä messuissa. Luther ei kuitenkaan jättänyt uskoaan, vaan halusi uudistaa kirkkoa.

Viimeinen niitti Lutherille oli kirkon anekauppa. Aneiden myynti perustui ajatukseen siitä, että synnit tulisi korvata hyvillä teoilla. Korvaamattomat synnit joutuisi kärsimään kiirastulessa, ja tämän nojalla kirkko oli alkanut kaupitella aneita, joilla kiirastulessa kärventymistä voisi lyhentää. Anekauppa oli hyvin tuottoisaa toimintaa ja sitä kuvailtiinkin iskulauseella “kun kolikko kirstuun kilahtaa.

Lokakuun 31. päivä vuonna 1517 Luther naulasi kuuluisat, pääosin anekauppojen vastaiset 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen, jota käytettiin eräänlaisena foorumina väittelyaiheiden esittämiseen.

Teesit käännettiin nopeasti latinasta muille Euroopan kielille ja ne saivat massiivista julkisuutta. Roomassa närkästyttiin tästä ja Luther kutsuttiin Vatikaaniin, mutta tämä kieltäytyi. Sen sijaan kuulemistilaisuus järjestettiin Augsburgissa, kardinaali Cajetanuksen valvonnassa, mikä kuitenkin johti välien kiristymiseen ja Lutheriin pakoon paikalta.

Vastareaktiona Luther julkaisi vuonna 1520 kolme Refromaatio-tutkielmina tunnetut merkkiteoksensa. Luther kirjoitti teoksissaan voimallisesti kirkkoa vastaan, kutsuen Rooman kirkkoa paholaisen pesäksi.

Luther peräänkuulutti monia muutoksia kirkossa. Anekaupan lisäksi kyytiä saivat muut pyhäpäivät paitsi sunnuntai, pappien selibaattivalat ja kiirastuli. Luther painotti sitä, että jokaisen piti rakentaa oma suhteensa Jumalaan, ja että Pyhien Tekstien rooli on tässä korvaamaton. Lutherin ajatus oli, että vain uskolla on väliä, ja että hyvä teot ovat seurausta uskosta. Jumalan armo on tällöin ilman vastinetta saatu lahja, jota ei voinut hyvillä teoilla tai aneilla ostaa.

Lutherin ja Rooman välit kiristyivät entisestään. Vuonna 1521 Luther julistettiin pannaan ja hänet kutsuttiin Wormsin valtiopäiville selittämään näkemyksiään. Lutherilla oli takanaan Espanjan Kaarle V, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari, ja Lutherin matka Wormsiin oli ritarisaattueen ja kansan tukema.

Koko länsimaiden historia olisi ollut aivan toisenlainen, jos Luther ei olisi pitäytynyt kannassaan, lausuessaan kuolemattomat sanansa “Tässä seison, enkä muuta voi.” Monet saksalaiset prinssit muodostivat liittouman Lutherin taakse, ja Lutherin omin sanoin “Täten julistan, että olen tehnyt uudistuksen, joka saa paavien korvat soimaan ja sydämet pakahtumaan.”

Anton von Wernerin tulkinta Wormsin valtiopäivistä (1843-1915)

REFORMAATION SYYT

Stark erottelee kolmenlaisia syitä reformaatiolle: taustatekijät, kuten katolisen kirkon vajavaisuudet; toiminnalliset tekijät, kuten henkilöiden ja ryhmien ominaisuudet; ja tilannekohtaiset tekijät, esimerkiksi mahdollisuus valita useasta eri vaihtoehdosta.

Lutherin teologian yksityiskohtia ei voi pitää reformaation selittävänä tekijänä, sillä harvat tosiasiassa olivat lainkaan kiinnostuneita siitä. Mutta joka tapauksessa Lutherin viesti pelastuksesta, josta kukin on itse vastuussa uskonsa kautta, sai kaikua joissain piireissä. Stark kysyykin, että kun kaikki käytännössä olivat kuulleet Lutherin sanoman, miksi vain osa kääntyi hänen puolelleen.

Monet reformaation syiksi spekuloidut tekijät, kuten Rooman korruptio, feudalismin romahdus, rahatalouden kehittyminen, teollistuminen, verotus eivät Starkin käy selityksistä siksi, että nämä muutokset olivat ajalle tyypillisiä ympäri Eurooppaa.

Samaten suhteellisen suositut, mutta täysin inhimillisen historian yksinkertaistavat selitykset pappien ja luostariväen halusta paeta selibaattejaan ja Mustan Surman vaikutuksesta kirkon suosioon ampuvat ohi maalin. Kuten edellä mainittujen seikkojen kohdalla, myös Musta Surma ja seksuaaliset impulssit ovat paljon laajempia tekijöitä, jotka eivät pysty selittämään reformaation yksityiskohtia.

Näistä taustatekijöistä Stark etenee toiminnallisiin ja tilannekohtaisiin tekijöihin.

Kirjapainon kehittymisellä on selitetty reformaation syntyä paljon. Ajatuksena on ollut, että Saksan kehittynyt kirjapainoteknologia ja sen leviäminen pienempiinkin kaupunkeihin nopeutti Lutherin kansankielisten kirjoitusten leviämistä ja vaikuttavuutta.

Tämä on kuitenkin osoittautunut vääräksi hypoteesiksi; tutkijat Hyojoung Kim ja Steven Pfaff tulivat osoittaneeksi aihetta tutkiessaan, että niissä paikoissa joissa kirjapainot pumppasivat Lutherin materiaaleja kaupattavaksi, protestanttisuutta oli itse asiassa vähemmän, kuin kirjapainottomissa paikoissa.

Kriittistä onkin huomata, että vain 5% saksalaisista osasi lukea tuohon aikaan. Reformaatio olikin pitkälti koulutetun väestönosan, ja siten eliitin piirissä tapahtunut muutos. Suurin osa alempiluokkaisesta väestä pysyi yhtä välinpitämättönä uskon yksityiskohtia kohtaan, heidät vain laskettiin kuuluvaksi tiettyyn kirkkokuntaan yhteisön johtajien uskon perusteella.

Entä sitten koulutus, opiskelijat ja professorit? ...sieltähän reformaatio alkoi. Kim ja Pfaff selvittivät, että ne yliopistot, joissa Luther oli suosittu - esimerkiksi Wittenberg ja Basel - kouluttivat selkeästi Luther-mielisiä opiskelijoita, jotka kotikaupunkeihinsa palatessaan alkoivat ajaa luterilaisuutta.

Vastaavasti Colognen ja Louvainen yliopistot olivat katolisia ja niissä opiskelijoiden koulutuksella oli päinvastainen reaktio. Osaltaan yliopistojen taipumus ylläpitää perinnettä - ja siten katolisia arvoja - selittää edellä kuvailtua kirjapainojen vaikutusta: yliopistoilla painotoiminta oli vilkasta, joten on ymmärrettävää, että konservatiiviset arvot näkyivät niiden toiminnassa ja vaikutuksissa.

Saksan kaupunkien hallintorakenne sen sijaan selittää hyvin paljon reformaation menestystä tietyillä alueilla. Luterilaisuus tarjosi monille kaupungeille mahdollisuuden säilyttää ja kehittää omaa autonomiaansa. Tämä oli erityisen houkuttelevaa ylemmälle keskiluokalle, kiltojen jäsenille ja muille, jotka joutuivat maksamaan suuria veroja kaupungin ulkopuolelle. Niin Stark kuin Kim ja Pfaffkin panivat merkille, että siellä missä paikalliset hallitsivat kaupunkia, luterilaisuus menestyi.

Luterilaisuuden leviämiseen liittyy eräänlainen paradoksi: siellä missä katolinen kirkko oli vahva, paikalliset vallanpitäjät kääntyivät luterilaisiksi. Toisaalta taas siellä, missä kirkko oli heikko, paikalliset pitäytyivät katolisina.

Katolisen kirkon valta oli hiipunut merkittävästi Ranskassa ja Espanjassa aina 1200-luvun lopulta asti, kun näiden maiden hallitsijat määräsivät kirkon tulot valtion veroille ja haalivat itselleen kirkon virkanimitysoikeudet.

Vastaavasti taas Tanskassa ja Ruotissa kirkon valta oli todella suuri ja väestö maksoi merkittäviä kymmenyksiä Roomaan. Tämä taas teki paikallisille hallitsijoille houkuttelevaksi kääntyä luterilaisuuteen ja ottaa kirkon omaisuus haltuun. Näin tapahtuikin Ruotsissa 1528 ja Tanskassa vuonna 1534. Valtavan taloudellisen hyödyn sai myös Englannin Henri VIII, joka vuonna 1536 pani toimeen kirkon varojen takavarikoinnin.

Yhtä lailla uskon asioiden kanssa merkittäväksi muodostuivat siis kysymykset siitä, mitä viivan alle jäi, ja kun kirkolla sattui olemaan mistä ottaa, niin kuninkaan, prinssit, asenkantajat, paikalliset mahtimiehet ja muut ottivat omansa, käyttäen luterilaisuutta ja katolilaisuutta parhaansa mukaan hyödykseen.

REFORMAATION SEURAUKSET

Laajasti hyväksytty ajatus luterilaisuuden seuraamuksista on kansan uskonnollisuuden radikaali virkistyminen. Kirjapainon ja Lutherin teesien uskonnolliset vaikutukset eivät loppujen lopuksi olleet kovinkaan suuret. Luther itsekin kirjoitti aiheesta tuskastuneeseen sävyyn, valitellen kansan ja kirkonmiesten tiedon puutetta kristillisestä opista.

Lutherin epätoivo ei ollut myöskään perusteetonta tai liioiteltua. Apujoukkoineen hän keräsi monien vuosien ajalta aineistoa, selvittääkseen kansan kristinopin tasoa. Merkittävässä osassa kaupunkeja esimerkiksi sunnuntaikirkkoon ei ollut tulijoita, ja niissä paikoissa, joissa kävijöitä oli, oli meno seuraavaanlaista:

“Tulijat ovat yleensä humalassa… ja nukkuvat koko seremonian ajan, paitsi joskus he tipahtavat penkiltä, aiheuttaen suurta mekkalaa, tai naiset tipauttelevat vauvojaan lattialle.” Myös kortinpeluu, käsimerkit, koirien tuominen messuun, tappelut olivat sunnuntaimessujen arkipäivää.

Tilanne ei myöskään ollut mairitteleva itse kirkonväen riveissä: monet raportit kertovat, kuinka kymmenen käskyä ja Pitkäperjantai olivat hukassa heiltä. Luterilainen reformaatio oli siis kaukana mistään uskonnollisesta heräämisestä.

Uskonnollinen vapaus ei sekään lisääntynyt reformaation myötä. 1500- ja 1600-luvuilla nähtiin verisiä uskonsotia, niistä ehkä merkittävimpänä 30-vuotinen sota, ja edellisessä luvussa kuvaillut taistot. Protestantismin perillisenä on myös pohjoismaille tyypillinen protestanttisen kirkon suosiminen valtion politiikassa, mikä Starkin mukaan on hyvä esimerkki uskonnollisen epätasa-arvon ja suvaitsemattomuuden jatkuvasta olemassaolosta.

MUUTAMIA KOMMENTTEJA PURITAANEISTA

Klassisesti on ajateltu, että reformaatiosta siinnyt puritaaninen ajattelu olisi ollut seksuaalisuutta rajoittavaa ja seksin nautinnollisuutta vähentämään pyrkivä uskonnollinen suuntaus.

Kuitenkin esimerkiksi 1640-1710 luvuilla puritaanisessa Bostonissa kuudeosassa naisten avioerohakemuksista sisälsi syytteitä miehen “aviovelvollisuuden” puutteellisesta täyttämisestä: vastaavasti esimerkiksi Massachusettsin pastori saarnasi naisen oikeudesta orgasmiin. Uuden Englannin tuomioistuimet korostivat naisen oikeutta “tyytyväisyyteen ja tyydytykseen” aviosängyssä.

Kaksi muuta suurta väitettä koskien puritaaneja on se, että he olisivat keksineet kapitalismin, tai olleet tieteellisen vallankumouksen airuet. Kuten luvussa 6 käsittelimme, kapitalismi oli ottanut ensiaskeleensa jo 900-luvun luostareissa ja reformaatioon tultaessa monet sen elementeistä olivat jo vakiintuneet osaksi eurooppalaista taloutta.

Mitä taas tieteelliseen vallankumoukseen puritaanien aikaansaannoksena tulee, oli katolilaisten panos aivan yhtä merkittävä, mutta tätä käsitellään luvussa 15.

KATOLINEN REFORMAATIO JA ORGANISOITU MONIMUOTOISUUS

Katolisen kirkon reaktio reformaatioon oli merkittävä. 1550- ja 1560-luvuilla Trenton kirkolliskokous lopetti kirkollisvirkojen myymisen, helpotti kansankielisten Raamattujen saatavuutta. Koulutukseen alettiin panostaa, ja 1700-luvulle tultaessa katoliset kirkon viranomaiset olivat hyvin lukutaitoisia ja kouluttautuneita.

Katolisen kirkon vastareaktiolla oli myös selkeästi pimeämpi puoli. Hengellisen ulottuvuuden painottamisen myötä katolinen kirkko joutui napit vastakkain kaupankäynnin ja kapitalismin kanssa niin rajusti, että edellä kuvailtu ajatus kapitalismin synnystä puritaanisissa yhteisöissä vaikutti uskottavalta.

Toinen merkittävä negatiivinen muutos oli katolisen kirkon kääntyminen tiedettä ja vapaata tutkimusta vastaan. 1500-vuotinen perinne, jossa filosofia ja tutkimus olivat kukoistaneet kirkoissa koki valtavan takaiskun, kun katolisen kirkon uudet, ankarat rajoitteet astuivat voimaan yliopistoissa.

Kapitalismin nousu ja tieteellinen vallankumous eivät siis tarkalleen ottaen syntyneet reformaation seurauksena, vaan ne olivat jo meneillään ja hyvässä vauhdissa. Ne vain sattuivat kohtaamaan vastavoiman reformoidussa katolisessa kirkossa, jolloin ne korostuivat tätä kontrastia vasten, luoden illuusion synnystään ei-katolisilla alueilla.

Mitä taas tulee monimuotoisuuteen, meni sen rauhanomaisen muodon saavuttamiseen hyvin pitkä aika, mutta joka tapauksessa tämä siemen kylvettiin reformaation myötä. Itse käsite “protestantti” tarkoittikin pitkälti vain kristittyä, joka ei kuulu katoliseen kirkkoon.

Näin jälleen yksi osuus paketissa, seuraavana on vuorossa islamilaisen kulttuurin ja sitä koskevien historiallisten harhaluulojen käsittely.