Nykypäivänä siirtomaa-aikaa kritisoidaan usein tyyliin, jossa kovaäänisyydellä ja moraalisella raivolla yritetään kompensoida argumenttien heikkoutta, mutta joka tapauksessa on selvää, että siirtoma-ajan jäljiltä monet alkuperäiskansat olivat kärsineet suunnattomasti, eritoten tarttumatautien seurauksena.
ESPANJAN VALLOITUKSET
Ensimmäinen merkittävä Espanjan siirtokunta oli Kolumbuksen La Isabelan valtaus Karibialla, mutta merkittävimmät valloitukset tehtiin Meksikossa ja Perussa.
Vuonna 1519 Hernan Cortés valloitti Meksikon kuuden sadan miehen voimin, vaikka heitä vastustivat kymmenet tuhannet organisoituneet azteekki-soturit. Kaksi keskeistä tekijää siivitti Espanjan voittoon. Ensiksi, ruutikäyttöiset ampuma-aseet olivat ylivertaisia azteekkien puisia ja kivisiä aseita vastaan. Toiseksi, azteekkien kymmeniä tuhansia ihmisiä vuosittain uhraava tyrannia oli tehnyt monista alistetuista heimoista innokkaita liittoon hirmuhallitsijoita vastaan; Cortésin mukana liikkunut Bernal Díaz del Castillo raportoi azteekkien pääkaupunginsta löytyneen rituaaliareenoilta siististi järjestettyjä pääkalloasetelmia, joiden pääluvuksi hän arvioi yli sata tuhatta, ja nykytutkimus osoittaa väitteet paikkansapitäviksi. (Rituaalit olivat äärimmäisen brutaaleja, ja niin miehiä, naisia kuin lapsiakin uhrattiin, ohessa graafinen kuvaus 1500-luvulta.)
Cortésin pikkuserkku Francisco Pizarro valloitti inkojen valtakunnan vielä pienemmillä joukoilla vuonna 1532. Pizarron noin 170 miehinen kevyesti varusteltu joukkio marssi 4000 kilometriä, kohdaten 80 000 inka-soturia, mutta yksikään espanjalainen ei kuollut taistelussa. Pizarron onnistui hermojaraastavalla väijytyksellä päihittää inka-hallitsija Atahualpan monituhatpäinen saattue, kaapata Atahualpa ja näin voitto inkoista oli taattu. Vain neljässäkymmenessä vuodessa Kolumbuksen jälkeen Espanja oli valloittanut kaksi suurinta amerikkalaista sivilisaatiota kourallisella miehiä.
JÄLKIJUNAILIJAT
Espanjan uusien kulta- ja hopeavirtojen myötä Ranska, Englanti ja Hollanti kiinnostuivat uudesta maasta, mutta koska eteläinen Amerikka oli jo valloitettu, kääntyivät katseet Pohjois-Amerikkaan.
Ranskalaiset saapuivat ensimmäisenä Kanadaan (eräällä intiaanikielellä "kylä" = kanata), josta tosin löytyi vain katinkultaa ja kvartsikristalleja, eikä kultaa tai jalokiviä. Vuonna 1608 ranskalaisten onnistui asettautua pysyvästi nykyisen Quebecin alueelle, joka myöhemmästä englantilaisten valloituksesta huolimatta on ranskankielinen kaupunki nykyäänkin. Quebecin-siirtokunta taisteli kauan irokeesi-intiaaneja vastaan.
Toinen merkittävä ranskalaisten laajentumisretki tapahtui Mississippi-jokea etelään, New Orleansin alueelle, joka nimettiin Louisanaksi kuningas Louis XIV:n kunniaksi. Louisana oli välillä Espanjan hallussa, Napoleonin onnistui neuvotella se takaisin Euroopan sotien seurauksena ja vuonna 1803 hän myi sen Yhdysvalloille 15 miljoonalla.
1500-luvun loppupuolelta lähtien englantilaiset alkoivat tutkia Pohjois-Amerikan saaristoa ja rannikkoa. Muutamien saarisiirtokuntien jälkeen vuonna 1607 ensimmäinen pitkäikäinen englantilaissiirtokunta perustettiin Jamestowniin, Virginiaan. Kuitenkin ensimmäiset tuottavat siirtokunnat englantilaisille olivat Karibian saaristossa, esimerkiksi Saint Kitts, Barbados ja Nevis. Lopulta englantilaiset valloittivat myös Pohjois-Amerikan itärannikon voitettuaan ranskalaiset ja espanjalaiset, sekä valloitettuaan New Amsterdamin hollantilaisilta, nimeten sen New Yorkiksi.
Myös hollantilaiset vaikuttivat Pohjois-Amerikassa jonkin aikaa, vaikka heidän merkittävimmät siirtokunnat olivatkin Aasiassa. Erityisesti "Uusi Alankomaa", eli nykyisen New Yorkin osavaltio oli hollantilaisille tärkeäsiirtokunta, jonka he kuitenkin menettivät englantilaisille 1674.
Siirtomaa-ajan myötä orjuus koki ikään kuin renessanssin. Eurooppalaisten tuomat taudit ja alkuperäiskansojen kapinahenkisyys tekivät paikallisväestön orjuuttamisen kannattamattomaksi, mutta jostain työvoimaa oli saatava, sillä suuret plantaasit vaativat paljon työvoimaa. Eurooppalaisten katse kääntyi kohti Afrikan länsirannikkoa ja itse mannerta, jossa orjakauppa oli kukoistanut jos tuhansia vuosia, eritoten islamilaisten hallitsijoiden alaisuudessa.
Nykyarvioiden mukaan noin 15 miljoonaa orjaa yritettiin laivata Amerikkoihin, mutta vain noin 9,5 miljoonaa pääsi perille. Noin 400 000 orjaa päätyi Pohjois-Amerikkaan, 3,6 miljoonaa Brasiliaan, 1,6 espanjalaisiin siirtokuntiin ja loput 3,8 miljoonaa englantilaisten, ranskalaisten ja hollantilaisten ja tanskalaisten siirtokuntiin Karibialle. Orjakauppa oli kannattavaa, sen tuotto-odotukset olivat muutamassa kuukaudessa kolminkertaiset.
Usein on väitetty, että vasta nykypäiviin tultaessa kirkko olisi kieltänyt orjuuden. Tosiasiassa jo 1200-luvulta eteenpäin, Tuomas Akvinolaisen myötä, kirkko ja paavit ovat vastustaneet orjuutta. Heikon poliittisen voiman ansiosta tällä ei kuitenkaan ollut niitä käytännön seurauksia, joita orjuuden vastustajat olisivat toivoneet. Espanjan vallan aikana oli käytännössä laitonta julkaista paavien lausuntoja, esimerkiksi tätä sääntöä vastustaneet jesuiitta-munkit ajettiin pois Rio de Janeirosta ja sittemmin Brasiliasta. Paavien lausunnoilla oli kuitenkin se merkitys, että keskimäärin orjia kohdeltiin paremmin katolisissa kuin protestanttisissa siirtomaissa.
Historiantutkimuksessa on ollut tyypillistä niputtaa kaikki länsimaiden harjoittama orjuus siirtomaissa (orjuus oli tyypillisesti laitonta emämaissa) yhdeksi ilmiöksi. On kuitenkin merkittäviä lakidokumentteja ja tilastotietoja siitä, että eritoten ranskalaisten Code Noir (Musta Koodi) ja espanjalaisten Código Negro Español vaikuttivat merkittävästi orjien kohteluun. Siinä missä protestanttisten siirtomaiden orjaväestöstä 1800-luvulle tultaessa tyypillisesti noin 1 % oli vapaita, oli esimerkiksi voimakkaaseen katoliseen perinteeseen nojaavassa Lousianassa lähes 40% vapaita. Katolisten ja protestanttisten siirtomaiden keskeisenä erona oli se, että edellisissä orjat kastettiin ja heihin alettiin ulottaa yhä enemmän ja enemmän kristillisten sakramenttien suomia, varhaiseen ihmisarvoajatteluun perustuvia oikeuksia.
SIIRTOMA-AJAN SEURAUSTEN ARVIOINTI
Stark asettaa tämän osion aluksi kysymyksen: oliko eurooppalainen siirtolaisuus yhtä brutaalia kansanmurhaa, jossa tuhottiin rauhanomaisten, jalojen villi-ihmisten harmoninen yhteiskunta?
Jalon villi-ihmisen -myytti (noble savage) on esimerkiksi Jean-Jaques Rousseaun, Valistuksen kärkifilosofin kehittelemä ajatus ihmisestä, joka ennen yhteiskuntaa elää harmoniassa luonnon kanssa, moraalisesti puhtaasti, ja yhteiskunta ja sivilisaatio tuhoaa tämän idyllisen harmonian.
Tämä on kuitenkin haavekuva, ja ihmisten brutaalius on ennemmin historiallinen sääntö, kuin poikkeus. Todistusaineisto puhuu sen puolesta, että intiaanit harjoittivat valtavia määriä ihmisten uhrauksia verisesti ja kannibalismi oli laajamittaista. Samoin heimojen väliset sodat olivat vulgaareja ja rajuja. (Oma huomautus: Ihmiset ovat, kuten muutkin kädelliset, territoriaalisia laumaeläimiä, ja tämä on sodankäynnin alkuperä, ei jonkin yksittäisen kulttuurin leviäminen toiselle alueelle.)
Mitä taas alkuperäiskansojen suhteeseen luontoon tulee, on myytti "vanhoista hyvistä ajoista" puppua. On paljon esimerkkejä loppuunviljellyistä pelloista ja tuhotuista metsistä, ja käytännössä alkuperäiskansojen "harmonia" suhteessa luontoon perustui kyvyttömyyteen toimia tehokkaammin. Samoin orjuus oli arkipäivää heimojen välillä ja usein väkivaltaisempaa ja julmempaa kuin eurooppalaisten siirtomaiden alaisuudessa.
Lisäksi taipumus kuvata eurooppalaisten tuloa seurannutta alkuperäisväestön laajamittaista kuolemaa "kansanmurhana" on valheellinen tapa kuvata tahattomasti tapahtunutta tautien leviämistä ja siitä seuranneita ongelmia. (Tai jos Kolumbus oli kansanmurhaaja mukanaan tuomien tautien takia, niin sitä on silloin myös esimerkiksi se henkilö, joka vei mukanaan AIDS:n Afrikan ulkopuolelle.)
Stark harmittelee historiankirjoituksessa vallitsevaa ajattelumallia, jossa edellä kuvattu jalon villi-ihmisen -myytti elää voimakkaana. Nykyään on lähes tabu selittää alkuperäiskansojen kehittymättömyyttä muulla kuin heidän "viisaudellaan elää harmoniassa luonnon kanssa", ja jos näin rohkenee tehdä, saa poliittisesti korrektien ihmisten vihat päälleen.
Joitain yleisiä selityksiä kuitenkin on olemassa. Ensiksi, Amerikoista puuttuivat hevosten ja härkien kaltaiset valjastettavat eläimet, joilloin sekä kehittynyt maatalous että kommunikaatio toisistaan etäisten heimojen välillä oli lähes olematonta. Lisäksi kotieläinten mukana tulleet taudinkantajat olivat jo aikaa sitten tehneet eurooppalaiset ja aasialaiset immuuneiksi monille arkipäiväisille taudeille, jotka osoittautuivat katastrofaalisiksi intiaaneille.
Keskeinen tekijä siinä, että vielä 1500-luvulle tultaessa intiaanit elivät käytännössä kivikaudella oli Amerikan-mantereen vaikeakulkuisuus ja ilmastoalueiden eristyneisyys. Siinä missä suhteellisen tiiviisti pakkautunessa Euroopassa erilaiset keksinnöt ja tieto pääsivät leviämään nopeasti, oli amerikkalainen elämä hyvin eristäytynyttä. Yksikään sivilisaatio ei ole edistynyt pitkällä aikavälillä, ellei sillä ole ollut suhteita ulkomaailmaan ja sen innovaatioihin.
Läpi historian ne jotka pystyvät valloittamaan ovat valloittaneet niitä, jotka joutuvat alistumaan. Tämä on maailmanhistorian standarditila, ja kiitos eurooppalaisen moraalisen kehityksen, siirtomaa-ajan riistoa ja tuhoa pidetään nykyään moraalisesti paheksuttavana. Sanoisin, että tämä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, ja historian ideologinen vääntely on omiaan hapertamaan käsitystä siitä, että nykypäivänä asiat todella ovat paremmin, ja että se on vaatinut paljon vaivaa ja kamppailua niin ympäristöä kuin ihmisluontoakin vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti