How the West Won - Muslimi-harhakuvien hälventelyä

Rodney Starkin kirjaa How the West Won on tällä hetkellä käsittelemättä viisi lukua. Tällä kerralla on vuorossa luku 14. jossa Stark pui historioitsijoiden suosimia käsityksiä oletetusta islamilaisen kulttuurin kukoistuskaudesta. 

Kuvitusta Tuhannen ja Yhden Yön tarinoista.

MUSLIMI-ILLUUSIOITA PALJASTAMASSA
Vuonna 1520 Suleiman - myöhemmin Suleiman Suurena tunnettu - nousi Ottomaanien valtakunnan (tunnetaan myös esim. nimillä Osmanien valtakunta, Turkin sulttaanikunta) sulttaaniksi. Suleimanin “Suuri” -titteli on peruja sulttaanin suunnitelmasta valloittaa Eurooppa ja käännyttää kaikki sen vääräuskoiset asukkaat islaminuskoon. 

Muutamien vähäisten voittojen jälkeen eurooppalaiset murskasivat Suleimanin joukot, ja samalla tämän valloitustoiveet.. Huolimatta Suleimanin loiston haaveiden kuihtumisesta, monet historioitsijat puhuvat islamilaisen sotamahdin, tieteen ja teknologian kukoistuskaudesta, jota ei tosiasiassa koskaan ollut. 

HARHAANJOHTAVAT VOITOT
Starkin mukaan muslimit olivat vuosisatojen aikana kohottaneet ristiretkeläisten valloittamien alueiden takaisinvalloituksen suuriin mittoihin, pitäen sitä osoituksena omasta mahdistaan. Kuitenkin, kuten ristiretkiä käsitelleessä luvussa näimme, eurooppalaiset hylkäsivät valloituksensa taloudellisista syistä, ja muutamien paikalle jääneiden päihittäminen ei ollut kummoinenkaan tehtävä. 

Vuoden 1453 Konstantinopolin valtaus on yksi tällaisista valloituksista. Eurooppalaisin tykein varustautuneet, kymmenen kertaa puolustajia suuremmalla armeijalla varustautuneet ottomaanit joutuivat useiden vastoinkäymisten jälkeen rynnäköimään kaupunkiin väkipakolla, kohdaten valtavia tappiota. 

Vähälukuiset puolustajat ja iso osa kaupungin väestöstä surmattiin vimmaisesti ja ottomaanien usko omaan erinomaisuuteen kasvoi suuresti. Konstantinopolin valtaus ei kuitenkaan poikinut sen kummemmin hedelmää: ottomaanit yrittivät tunkeutua balkanille, mutta Vlad III (tunnettu Seivästäjänä ja Draculana) torjui heidät brutaalisti. Nämä sotaretket saivat aikaan kuitenkin sen, että Hapsburgien massiivinen kuningaskunta alkoi varustautua muslimien uhkaa vastaan. 

Toinen hieman lässähtänyt tapaus on Rhodoksen ristiretkeläissiirtokunta. Ristiretkeläiset valtasivat saaren 1307 ja pitivät sitä hallussaan 200 vuotta. Vuonna 1480 Mesih Pasha lähetti 160 laivaa ja 70 000 miestä kaappaamaan saaren 2500 puolustajan hallusta. Hyökkäys epäonnistui surkeasti. 

Vuonna 1522 Suleiman lähetti enää parituhat päistä puolustajajoukkoa vastaan 100 000 miestä. Ristiretkeläiset oliva kuitenkin varautuneet nerokkain vallituksin ja muurein, jotka kuuluisa sotilasinsinööri Gabriele Tadino oli suunnitellut. 

Yli kuusi kuukautta kestäneen taistelun lopputulos oli rauhanomainen, kun Suleiman tarjosi puolustajille avokätisesti - ja paikkansa pitävästi - että jos he lähtisivät pois, saaren siviiliväestö jätettäisiin rauhaan ja he saisivat elää veroitta viisi vuotta. Tämän tarjouksen taustalla piili kuitenkin brutaali fakta: reilut 300 ritaria oli kuollut, Suleimanin joukoista taas noin 40 000. Ylivoimainen koulutus ja teknologia oli ollut ristiretkeläisten menestyksen avain. 

Kaarle V luovutti näille ristiretkeläisille Maltan saaren, jolta he jatkoivat muslimeita piinanneita merihyökkäyksiään.

EPÄONNISTUMINEN WIENISSÄ
Vuonna 1529 Suleiman organisoi hyökkäyksen kohti Wieniä, Hapsburgien kuningaskuntaa. Kaarle V oli sodassa Ranskan kanssa, eikä tämä pystynyt irroittamaan kuin pienen määrän joukkoja Wienin puolustamiseen. Suleimanin joukot olivat arvioiden mukaan 5-10 kertaa suuremmat. 

Rankkojen keväisten sateiden, tautien ja huonon suunnittelun väsyttämä muslimiarmeija saapui myöhään syyskuussa Wienin edustalle. 70-vuotias veteraani, Salmin kreivi Nikolaus oli ottanut ohjat kaupungin puolustuksesta. Suleimanin hyökkäys kilpistyi kurjasti, muslimit alkoivat vetäytyä ja puolustajat surmasivat ja vangitsivat valtaosan heistä. 

Kuusi vuotta myöhemmin Suleiman yritti uudelleen, mutta nyt Kaarle V oli valmiina ja tämän 80 000 miehinen hampaisiin aseistettu armeija pelotti Suleimanin tiehensä. Ja viimein, vuonna 1682 Mehmed IV yritti 120 000 miehisellä armeijallaan, mutta hyökkäys oli jälleen katastrofaalinen epäonnistuminen. 

Stark kommentoi tyrmistyneeseen sävyyn, että nykypäivänä jotkut historioitsijat viittaavat näihin valloitusyrityksiin osoituksina ottomaanien mahdista, mikä olisi yhtä uskottavaa kuin kutsua Espanjan armadan kohtaloa menestykseksi. 

MALTAN PIIRITYS
Samat ristiretkeläiset, jotka olivat piinanneet Rhodoksella ottomaaneja olivat jatkaneet toimintaansa Maltalla. Vuonna 1565 iäkäs Suleiman määräsi armeijansa komentajan Mustafa Pashan ja laivastonsa komentajan Piyale Pashan hävittämään Maltan linnoituksen lopullisesti. 

Maltan pienen koon ja karun luonnon takia miehittäjät joutuivat tuomaan kaikki materiaaliset tarpeensa mukanaan, lähes 1200 kilometrin matkan. Lähes kolmasosa ottomaanien valtionkassasta hupeni tähän projektiin. 

Suleimanin 50 000 miestä, 193 laivaa, 60 kanuunaa kohtasivat Maltan 500 ritaria, tuhat palkkasotilasta ja 3 000 paikallista asemiestä. Suleimanin joukot olivat kärsineet jo läheisen St. Elmon valtaamisessa suuria tappioita, eikä Malta muuttanut tapahtumien kulkua. 

Suleimanin joukkojen hupenevat resurssit ja miesvoima lannistivat hyökkäystä jatkuvasti. Lopulta paikalle saapui espanjalaisten lisäjoukot, ja muslimit ajettiin rajusti tiehensä. Loppujen lopuksi noin 200 ritaria oli kuollut, siinä missä muslimien tappiot olivat 20 000. 

LEPANTON KATASTROFI
Suleiman kuoli muutamaa kuukautta myöhemmin ja hänen seuraajakseen astui hänen kyvyttömin poikansa, Selim (taidokkaaksi osoittautunut poika Mustafa kohtasi loppunsa Suleimanin henkivartijan kourissa, kun häntä syytettiin valheellisesti isäänsä vastaan juonimisesta).

Selim käänsi katseensa jälleen Eurooppaan, mikä ennakoi tulevaa Lepanton taistelua. Espanja ja muut Hapsburgien alaisuudessa toimivat valtiot varustivat 200 laivaa, joista kuusi oli uusia, poikkeuksellisen isoja ja raskaasti varusteltuja kaljaasi-laivoja. Ottomaaneilla oli noin 250 laivaa, mutta ne olivat huonompia kopioita eurooppalaisista laivoista. 

Ottomaanien laivasto oli saapunut satamaan Lepantoon, Kreikan länsirannikolle vuonna 1571. Lokakuussa kristittyjen valtojen laivasto lipui paikalle, piirittäen ottomaanien laivaston. Taistelu alkoi ja lopputuloksena kaikki ottomaanien laivat oli upotettu, kun taas 20 eurooppalaista laivaa vajosi syvyyksiin. 

Erikoisena yksityiskohtana Stark mainitsee ottomaani-komentajien mukanaan rahtaamat aarteensa: luottamus omaisuuden turvaan oli niin vähäistä, että kynnelle kykenevät pitivät rahansa mukanaan. Tämä on yksi syy, miksi tehokasta pankkijärjestelmää ja siten taloudellista kehitystä ei päässyt ottomaanien valtakunnassa syntymään. 

HARHALUULOJA ISLAMILAISESTA KULTTUURISTA
Samoin kuin hiljattain käsitellyssä Espanjan valtakaudessa, myös islamin kukoistusta koskevissa näkemyksissä ei Starkin mukaan ollut kyse todellisesta noususta, vaan hetkellisestä silmänlumeesta, joka kätki alleen takapajuisen ja kehittymättömän yhteiskuntarakenteen. 

(Huom: Stark näyttää käyttävän termejä arabi ja muslimi jokseenkin synonyymin-kaltaisesti; oleellista on huomioida Lähi-idän islamista ja arabialaisesta taustasta ammentavan kulttuurin kritiikki.)

Islamilaisessa kulttuurissa dhimmi-statuksen voivat saada ne henkilöt, jotka noudattavat islamilaista yhteiskuntajärjestystä, mutta eivät ole oikeauskoisia. Historiallisesti islamin kulttuurin näennäinen kukoistus perustuu kreikkalaisten, juutalaisten, kristittyjen, persialaisten ja intialaisten dhimmien tekemään tutkimus- ja käännöstyöhön, joka satuttiin julkaisemaan hallitsevan kulttuurin kielellä. 

Arkkitehtuuri, joka sittemmin opittiin tuntemaan islamilaisena, on samaa dhimmi-perua. Esimerkiksi juutalaiset, zarathustralaiset ja bysanttilaiset arkkitehdit ovat esimerkiksi Bagdadin kaupungin ja Jerusalemin Kalliomoskeijan takana. 

Tyypillisesti muslimeina kuvatut merkkihenkilöt olivat useimmiten vain jotain muuta, kuin arabeja: filosofi Avicenna oli persialainen, kuten myös monet muut filosofit ja tiedemiehet. Nestoriolaisia kristittyjä ja syyrialaisiakin on arabiaksi julkaisseiden ajattelijoiden joukossa, mutta hyvin vähän itse arabeja. 

Matematiikan ja astronomian saralla tilanne oli sama. Esimerkiksi “arabialaiset numerot”, joita nykyään käytämme (1, 2, 3 jne.) ovat oikeasti intialaista alkuperää. Ja samaten lääketieteessä, jossa erityisesti nestoriolaisten kristittyjen rooli oli korvaamaton - he johtivat merkittävimpiä kouluja ja 900-luvulle asti käytännössä kaikki islamilaisen yhteiskunnan lääkärit olivat olleet nestoriolaisten opissa. 

Kaikilla kehittynyttä sivilisaatiota edustavilla alueilla dhimmit olivat edistyksen taustalla. Kun 1400-luvulla kova asenne dhimmejä kohtaan sai valtaa, ja islamilainen puhdasoppisuus korostui, katosivat myös nämä kehityksen merkit.

Klassinen väite islamilaisen kulttuurin älyllisestä loistosta on viittaus kreikkalaisten klassikkofilosofien, erityisesti Aristoteleen, vaalimiseen arabialaisessa kulttuurissa läpi Euroopan “pimeän keskiajan” (ks. aiempi blogimerkintä joka kumoaa pimeän keskiajan olemassaolon). 

Aristotelesta kuitenkin tulkittiin kuin Koraania, dogmaattisen jäykästi, ja ennen pitkää Aristoteles julistettiinkin erehtymättömäksi, ristiriitaisetkin havainnot ohittavaksi auktoriteetiksi. Lännessä sitä vastoin erimielisyydet ja virheiden etsintä siivitti kehityksen vauhtiin. 

Eräs nykypäivälle tyypillinen näkemys on, että muslimimaissa on historiallisesti suvaittu vähemmistökulttuurien edustajia hyvin. Tavanomaiset olot kuitenkin esimerkiksi “Kirjan kansoille”, eli kristityille ja juutalaisille olivat julkisen nöyryytyksen, kovennettujen verojen, pukeutumissääntöjen, uskonjulistuskieltojen sävyttämää elämää.

1300-luvulla tämä suvaitsevaisuuden aikakauden kuitenkin alkoi rikkoutua. Egyptissä alkoivat levottomuudet, jotka riistäytyivät paikallishallitsijoiden käsistä, mongolien hallitsemilla alueilla valtaapitävät kääntyivät kansansuosion saavuttaakseen islamiin, aiheuttaen yhtälailla rajuja vainoja. 

Tyypillisiä vainomentelmiä olivat: kirkkojen ja synagogien tuhoaminen, kuoleman uhalla islamin tunnustaminen, tatuoiminen vääräuskoiseksi, silmien puhkominen ja kastraatio. 
Massiivista tuhoa aiheutti myös muslimi-mongoli Timur Lenk, joka esimerkiksi yksistään Georgiassa tuhosi 700 kristittyä kylää. 

Kristityt olivat keskeisinä kohteina näissä vainoissa, mutta Stark huomauttaa, että ensimmäiset juutalaistenkin joukkovainot ovat islamilaista alkuperää. 

Mitä taas usein “sivistyneenä” pidettyyn maurilaiseen Espanjaan tulee, muslimit murhasivat siellä 4000 juutalaista vuonna 1066, ja vuonna 1090 tuhansia lisää. 

Stark viimeistelee luvun kommentoimalla, että näiden vainojen myötä kaikki kehityksen rippeet kaikkosivat siinä määrin arabi-yhteiskunnista, että nämä eivät osanneet edes kopioida lännen keksintöjä, vaan joutuivat ostamaan teknologian ja palkkaamaan länsimaisia taitajia niitä käyttämään. Stark kirjoittaa: “Käsitys siitä, että keskiajalla islamilainen kulttuuri olisi ollut suurenmoista verrattuna eurooppalaiseen on harhakuvitelma samoin kuin viimeaikaiset näkemykset ‘Arabikeväästä’. Islamilainen maailma oli takapajuinen silloin ja sellaisena se on pysynyt.”

Tämän suomimisen jälkeen on ensi kerralla luvassa modernin tieteen kyspymisen aika, 1600-luvulta eteenpäin.  

How the West Won - Reformaation myyttejä ja tosiasioita

Pidemmän tauon jälkeen on vihdoin aikaa taas palata ihmettelemään Rodney Starkin kirjaa “How the West Won”. Tällä kertaa käsiteltävä 13. luku kyseenalaistaa useita kristillisen reformaation aikaan liittyviä uskomuksia.

Historiankirjoittajien suosimat näkemykset reformaation ylevästä noususta korruptoitunutta ja suvaitsematonta katolista kirkkoa kohtaan eivät aivan pidä paikkaansa.Itse asiassa koko reformaation/uskonpuhdistuksen käsite on epämääräinen, lukuisia, suhteellisen itsenäisiä kristillisiä liikkeitä allensa sulkeva käsite.

Veristen uskonkiistojen ajan merkittävin hahmo oli Martti Luther (1483-1546), johon Stark keskittyykin tässä luvusssa.

LUTHER JA LUTERILAISUUS

Luther oli vakavarisen isänsä turvin päässyt Erfurtin yliopistoon, yhteen Saksan parhaista yliopistoista, vuonna 1501. Seuraavan reilun kymmenen vuoden aikana Luther opiskeli teologian maisteriksi, sai pappisvihkimyksen ja tohtorin tutkinnon. Vuodesta 1505 Luther vaikutti Wittenbergin yliopistossa, ja mies asuikin lähes koko elämänsä Wittenbergissä.

Luther vieraili Roomassa 1510, ja kuten esimerkiksi Erasmus Rotterdamilainen viisi vuotta aiemmin häntä, järkyttyi roomalaisten kirkonmiesten välinpitämättömästä suhtautumisesta uskoon; papit esimerkiksi lukivat parodiaversioita pyhistä teksteistä messuissa. Luther ei kuitenkaan jättänyt uskoaan, vaan halusi uudistaa kirkkoa.

Viimeinen niitti Lutherille oli kirkon anekauppa. Aneiden myynti perustui ajatukseen siitä, että synnit tulisi korvata hyvillä teoilla. Korvaamattomat synnit joutuisi kärsimään kiirastulessa, ja tämän nojalla kirkko oli alkanut kaupitella aneita, joilla kiirastulessa kärventymistä voisi lyhentää. Anekauppa oli hyvin tuottoisaa toimintaa ja sitä kuvailtiinkin iskulauseella “kun kolikko kirstuun kilahtaa.

Lokakuun 31. päivä vuonna 1517 Luther naulasi kuuluisat, pääosin anekauppojen vastaiset 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen, jota käytettiin eräänlaisena foorumina väittelyaiheiden esittämiseen.

Teesit käännettiin nopeasti latinasta muille Euroopan kielille ja ne saivat massiivista julkisuutta. Roomassa närkästyttiin tästä ja Luther kutsuttiin Vatikaaniin, mutta tämä kieltäytyi. Sen sijaan kuulemistilaisuus järjestettiin Augsburgissa, kardinaali Cajetanuksen valvonnassa, mikä kuitenkin johti välien kiristymiseen ja Lutheriin pakoon paikalta.

Vastareaktiona Luther julkaisi vuonna 1520 kolme Refromaatio-tutkielmina tunnetut merkkiteoksensa. Luther kirjoitti teoksissaan voimallisesti kirkkoa vastaan, kutsuen Rooman kirkkoa paholaisen pesäksi.

Luther peräänkuulutti monia muutoksia kirkossa. Anekaupan lisäksi kyytiä saivat muut pyhäpäivät paitsi sunnuntai, pappien selibaattivalat ja kiirastuli. Luther painotti sitä, että jokaisen piti rakentaa oma suhteensa Jumalaan, ja että Pyhien Tekstien rooli on tässä korvaamaton. Lutherin ajatus oli, että vain uskolla on väliä, ja että hyvä teot ovat seurausta uskosta. Jumalan armo on tällöin ilman vastinetta saatu lahja, jota ei voinut hyvillä teoilla tai aneilla ostaa.

Lutherin ja Rooman välit kiristyivät entisestään. Vuonna 1521 Luther julistettiin pannaan ja hänet kutsuttiin Wormsin valtiopäiville selittämään näkemyksiään. Lutherilla oli takanaan Espanjan Kaarle V, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari, ja Lutherin matka Wormsiin oli ritarisaattueen ja kansan tukema.

Koko länsimaiden historia olisi ollut aivan toisenlainen, jos Luther ei olisi pitäytynyt kannassaan, lausuessaan kuolemattomat sanansa “Tässä seison, enkä muuta voi.” Monet saksalaiset prinssit muodostivat liittouman Lutherin taakse, ja Lutherin omin sanoin “Täten julistan, että olen tehnyt uudistuksen, joka saa paavien korvat soimaan ja sydämet pakahtumaan.”

Anton von Wernerin tulkinta Wormsin valtiopäivistä (1843-1915)

REFORMAATION SYYT

Stark erottelee kolmenlaisia syitä reformaatiolle: taustatekijät, kuten katolisen kirkon vajavaisuudet; toiminnalliset tekijät, kuten henkilöiden ja ryhmien ominaisuudet; ja tilannekohtaiset tekijät, esimerkiksi mahdollisuus valita useasta eri vaihtoehdosta.

Lutherin teologian yksityiskohtia ei voi pitää reformaation selittävänä tekijänä, sillä harvat tosiasiassa olivat lainkaan kiinnostuneita siitä. Mutta joka tapauksessa Lutherin viesti pelastuksesta, josta kukin on itse vastuussa uskonsa kautta, sai kaikua joissain piireissä. Stark kysyykin, että kun kaikki käytännössä olivat kuulleet Lutherin sanoman, miksi vain osa kääntyi hänen puolelleen.

Monet reformaation syiksi spekuloidut tekijät, kuten Rooman korruptio, feudalismin romahdus, rahatalouden kehittyminen, teollistuminen, verotus eivät Starkin käy selityksistä siksi, että nämä muutokset olivat ajalle tyypillisiä ympäri Eurooppaa.

Samaten suhteellisen suositut, mutta täysin inhimillisen historian yksinkertaistavat selitykset pappien ja luostariväen halusta paeta selibaattejaan ja Mustan Surman vaikutuksesta kirkon suosioon ampuvat ohi maalin. Kuten edellä mainittujen seikkojen kohdalla, myös Musta Surma ja seksuaaliset impulssit ovat paljon laajempia tekijöitä, jotka eivät pysty selittämään reformaation yksityiskohtia.

Näistä taustatekijöistä Stark etenee toiminnallisiin ja tilannekohtaisiin tekijöihin.

Kirjapainon kehittymisellä on selitetty reformaation syntyä paljon. Ajatuksena on ollut, että Saksan kehittynyt kirjapainoteknologia ja sen leviäminen pienempiinkin kaupunkeihin nopeutti Lutherin kansankielisten kirjoitusten leviämistä ja vaikuttavuutta.

Tämä on kuitenkin osoittautunut vääräksi hypoteesiksi; tutkijat Hyojoung Kim ja Steven Pfaff tulivat osoittaneeksi aihetta tutkiessaan, että niissä paikoissa joissa kirjapainot pumppasivat Lutherin materiaaleja kaupattavaksi, protestanttisuutta oli itse asiassa vähemmän, kuin kirjapainottomissa paikoissa.

Kriittistä onkin huomata, että vain 5% saksalaisista osasi lukea tuohon aikaan. Reformaatio olikin pitkälti koulutetun väestönosan, ja siten eliitin piirissä tapahtunut muutos. Suurin osa alempiluokkaisesta väestä pysyi yhtä välinpitämättönä uskon yksityiskohtia kohtaan, heidät vain laskettiin kuuluvaksi tiettyyn kirkkokuntaan yhteisön johtajien uskon perusteella.

Entä sitten koulutus, opiskelijat ja professorit? ...sieltähän reformaatio alkoi. Kim ja Pfaff selvittivät, että ne yliopistot, joissa Luther oli suosittu - esimerkiksi Wittenberg ja Basel - kouluttivat selkeästi Luther-mielisiä opiskelijoita, jotka kotikaupunkeihinsa palatessaan alkoivat ajaa luterilaisuutta.

Vastaavasti Colognen ja Louvainen yliopistot olivat katolisia ja niissä opiskelijoiden koulutuksella oli päinvastainen reaktio. Osaltaan yliopistojen taipumus ylläpitää perinnettä - ja siten katolisia arvoja - selittää edellä kuvailtua kirjapainojen vaikutusta: yliopistoilla painotoiminta oli vilkasta, joten on ymmärrettävää, että konservatiiviset arvot näkyivät niiden toiminnassa ja vaikutuksissa.

Saksan kaupunkien hallintorakenne sen sijaan selittää hyvin paljon reformaation menestystä tietyillä alueilla. Luterilaisuus tarjosi monille kaupungeille mahdollisuuden säilyttää ja kehittää omaa autonomiaansa. Tämä oli erityisen houkuttelevaa ylemmälle keskiluokalle, kiltojen jäsenille ja muille, jotka joutuivat maksamaan suuria veroja kaupungin ulkopuolelle. Niin Stark kuin Kim ja Pfaffkin panivat merkille, että siellä missä paikalliset hallitsivat kaupunkia, luterilaisuus menestyi.

Luterilaisuuden leviämiseen liittyy eräänlainen paradoksi: siellä missä katolinen kirkko oli vahva, paikalliset vallanpitäjät kääntyivät luterilaisiksi. Toisaalta taas siellä, missä kirkko oli heikko, paikalliset pitäytyivät katolisina.

Katolisen kirkon valta oli hiipunut merkittävästi Ranskassa ja Espanjassa aina 1200-luvun lopulta asti, kun näiden maiden hallitsijat määräsivät kirkon tulot valtion veroille ja haalivat itselleen kirkon virkanimitysoikeudet.

Vastaavasti taas Tanskassa ja Ruotissa kirkon valta oli todella suuri ja väestö maksoi merkittäviä kymmenyksiä Roomaan. Tämä taas teki paikallisille hallitsijoille houkuttelevaksi kääntyä luterilaisuuteen ja ottaa kirkon omaisuus haltuun. Näin tapahtuikin Ruotsissa 1528 ja Tanskassa vuonna 1534. Valtavan taloudellisen hyödyn sai myös Englannin Henri VIII, joka vuonna 1536 pani toimeen kirkon varojen takavarikoinnin.

Yhtä lailla uskon asioiden kanssa merkittäväksi muodostuivat siis kysymykset siitä, mitä viivan alle jäi, ja kun kirkolla sattui olemaan mistä ottaa, niin kuninkaan, prinssit, asenkantajat, paikalliset mahtimiehet ja muut ottivat omansa, käyttäen luterilaisuutta ja katolilaisuutta parhaansa mukaan hyödykseen.

REFORMAATION SEURAUKSET

Laajasti hyväksytty ajatus luterilaisuuden seuraamuksista on kansan uskonnollisuuden radikaali virkistyminen. Kirjapainon ja Lutherin teesien uskonnolliset vaikutukset eivät loppujen lopuksi olleet kovinkaan suuret. Luther itsekin kirjoitti aiheesta tuskastuneeseen sävyyn, valitellen kansan ja kirkonmiesten tiedon puutetta kristillisestä opista.

Lutherin epätoivo ei ollut myöskään perusteetonta tai liioiteltua. Apujoukkoineen hän keräsi monien vuosien ajalta aineistoa, selvittääkseen kansan kristinopin tasoa. Merkittävässä osassa kaupunkeja esimerkiksi sunnuntaikirkkoon ei ollut tulijoita, ja niissä paikoissa, joissa kävijöitä oli, oli meno seuraavaanlaista:

“Tulijat ovat yleensä humalassa… ja nukkuvat koko seremonian ajan, paitsi joskus he tipahtavat penkiltä, aiheuttaen suurta mekkalaa, tai naiset tipauttelevat vauvojaan lattialle.” Myös kortinpeluu, käsimerkit, koirien tuominen messuun, tappelut olivat sunnuntaimessujen arkipäivää.

Tilanne ei myöskään ollut mairitteleva itse kirkonväen riveissä: monet raportit kertovat, kuinka kymmenen käskyä ja Pitkäperjantai olivat hukassa heiltä. Luterilainen reformaatio oli siis kaukana mistään uskonnollisesta heräämisestä.

Uskonnollinen vapaus ei sekään lisääntynyt reformaation myötä. 1500- ja 1600-luvuilla nähtiin verisiä uskonsotia, niistä ehkä merkittävimpänä 30-vuotinen sota, ja edellisessä luvussa kuvaillut taistot. Protestantismin perillisenä on myös pohjoismaille tyypillinen protestanttisen kirkon suosiminen valtion politiikassa, mikä Starkin mukaan on hyvä esimerkki uskonnollisen epätasa-arvon ja suvaitsemattomuuden jatkuvasta olemassaolosta.

MUUTAMIA KOMMENTTEJA PURITAANEISTA

Klassisesti on ajateltu, että reformaatiosta siinnyt puritaaninen ajattelu olisi ollut seksuaalisuutta rajoittavaa ja seksin nautinnollisuutta vähentämään pyrkivä uskonnollinen suuntaus.

Kuitenkin esimerkiksi 1640-1710 luvuilla puritaanisessa Bostonissa kuudeosassa naisten avioerohakemuksista sisälsi syytteitä miehen “aviovelvollisuuden” puutteellisesta täyttämisestä: vastaavasti esimerkiksi Massachusettsin pastori saarnasi naisen oikeudesta orgasmiin. Uuden Englannin tuomioistuimet korostivat naisen oikeutta “tyytyväisyyteen ja tyydytykseen” aviosängyssä.

Kaksi muuta suurta väitettä koskien puritaaneja on se, että he olisivat keksineet kapitalismin, tai olleet tieteellisen vallankumouksen airuet. Kuten luvussa 6 käsittelimme, kapitalismi oli ottanut ensiaskeleensa jo 900-luvun luostareissa ja reformaatioon tultaessa monet sen elementeistä olivat jo vakiintuneet osaksi eurooppalaista taloutta.

Mitä taas tieteelliseen vallankumoukseen puritaanien aikaansaannoksena tulee, oli katolilaisten panos aivan yhtä merkittävä, mutta tätä käsitellään luvussa 15.

KATOLINEN REFORMAATIO JA ORGANISOITU MONIMUOTOISUUS

Katolisen kirkon reaktio reformaatioon oli merkittävä. 1550- ja 1560-luvuilla Trenton kirkolliskokous lopetti kirkollisvirkojen myymisen, helpotti kansankielisten Raamattujen saatavuutta. Koulutukseen alettiin panostaa, ja 1700-luvulle tultaessa katoliset kirkon viranomaiset olivat hyvin lukutaitoisia ja kouluttautuneita.

Katolisen kirkon vastareaktiolla oli myös selkeästi pimeämpi puoli. Hengellisen ulottuvuuden painottamisen myötä katolinen kirkko joutui napit vastakkain kaupankäynnin ja kapitalismin kanssa niin rajusti, että edellä kuvailtu ajatus kapitalismin synnystä puritaanisissa yhteisöissä vaikutti uskottavalta.

Toinen merkittävä negatiivinen muutos oli katolisen kirkon kääntyminen tiedettä ja vapaata tutkimusta vastaan. 1500-vuotinen perinne, jossa filosofia ja tutkimus olivat kukoistaneet kirkoissa koki valtavan takaiskun, kun katolisen kirkon uudet, ankarat rajoitteet astuivat voimaan yliopistoissa.

Kapitalismin nousu ja tieteellinen vallankumous eivät siis tarkalleen ottaen syntyneet reformaation seurauksena, vaan ne olivat jo meneillään ja hyvässä vauhdissa. Ne vain sattuivat kohtaamaan vastavoiman reformoidussa katolisessa kirkossa, jolloin ne korostuivat tätä kontrastia vasten, luoden illuusion synnystään ei-katolisilla alueilla.

Mitä taas tulee monimuotoisuuteen, meni sen rauhanomaisen muodon saavuttamiseen hyvin pitkä aika, mutta joka tapauksessa tämä siemen kylvettiin reformaation myötä. Itse käsite “protestantti” tarkoittikin pitkälti vain kristittyä, joka ei kuulu katoliseen kirkkoon.

Näin jälleen yksi osuus paketissa, seuraavana on vuorossa islamilaisen kulttuurin ja sitä koskevien historiallisten harhaluulojen käsittely.

How the West Won - Espanjan valtakausi

Siirtomaa-ajan myllerryksistä siirrymme tällä kertaa tarkastelemaan Espanjan valtakunnan nousua Edward Starkin How the West Wonin 12. luvussa. Espanja perustettiin 1492, mutta sen merkitys kasvoi vasta kun Kaarle V nousi valtaan vuonna 1516. Habsburgien sukua oleva Kaarle oli lukuisten eurooppalaisten kruunujen perillinen, ja näin Espanjaan liitettiin suuria maa-alueita.

Espanjan valtakausi ei kuitenkaan jatkunut kauaa, sillä Kaarlen pojan, Filip II:n ajalla Espanjalla kävi köpelösti useampaan otteeseen, eikä Atlantin toiselta puolelta laivattu kulta ja hopea pystynyt enää kattamaan valtakunnan kuluja.

VALTAKUNTAA RAKENTAMASSA

Espanjan valtakunnan kasvaessa kasvoivat myös kulut. Kuningatar Isabellan motivaatio rahoittaa Kolumbuksen matka oli toive Intian kauppareitin löytymisestä. Intian sijaan löytyi Amerikka, jonka jalometallivarannot siivittivät Espanjan suurenmoiseen nousuun.

Valtavia määriä kultaa ja hopeaa ryövättiin intiaaneilta ja louhittiin kaivoksista. Afrikkalainen orjatyövoima syrjäytti pian paikalliset kaivoksilla. Jalometallit rahdattiin laamojen ja muulien avulla maihin, minkä jälkeen rahtilaivat kuljettivat ne raskaasti varustettujen sotalaivojen suojeluksessa Eurooppaan.

Kaarle laajensi valtakuntaansa suurten perimävaateidensa avulla. Lahjonnalla hänen onnistui jopa nimittää itsensä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi. Kaarlen palkka-armeija tunkeutui Roomaan, mutta velkojen takia palkatta jääneet sotilaat riehaantuivat ja tuhosivat kaupunkia paljon, mikä kuitenkin pelästytti Vatikaanin avokätiseksi lainoittajaksi Kaarlelle.

Kaarle V:n potretti

Kun protestanttinen reformaatio alkoi kehkeytyä, oli velkainen Kaarle pulassa. Suuren valtakunnan rakoilua oli mahdotonta estää. Sairauden takia Kaarle luovutti kruunun Filipille, jolle jäi velkainen, massiivista kapinaa odotteleva valtakunta hoidettavakseen. Pahinta kuitenkin olivat Karibian kaapparikapteenit, jotka haukkasivat suuren osan valtakunnan varannoista.

KARIBIAN PIRAATIT

Yksittäiset, laivaa tai paria komentavat merirosvokapteenit eivät olleet - populaarikulttuurin romanttisista kuvauksista huolimatta - kovinkaan suuri haitta Espanjalle. Sen sijaan Hollannin, Englannin ja Ranskan palveluksessa toimineet yksityiset kaapparit olivat merkittävä uhka.

Kuuluisin tapaus näistä on Englannin “Kaapparikuningatar” Elisabethin alaisuudessa toiminut Sir Francis Drake, joka johti lukuisia ryöstöretkiä Espanjan laivoja vastaan. Drake aloitti uransa jo 13 vuotiaana ja jo reilun 20 vuoden iässä hän oli oman laivansa kapteeni.

Parhaimmillaan Draken yksittäinen ryöstöretki tuotti jopa Englannin vuotuisen budjetin verran kultaa, hopeaa ja jalokiviä. Nämä rahat kuitenkin tulivat tarpeeseen viimeistään siinä vaiheessa, kun Espanjan Voittamatonta armadaa lähdettiin päihittämään.

ESPANJAN SODAT BELGIASSA JA ALANKOMAISSA

Filip II aikana Espanjan valtakunta “jossa aurinko ei koskaan laskenut” (valtakunta kun ulottui osaltaan lähes maapallon ympäri) alkoi poliittinen tilanne olla kriittinen. Katolisten ja protestanttien välit olivat kireät, ja Filip yritti vahvistaa katolisen kirkon asemaa Belgiassa ja Hollannissa nimittämällä uusia piispoja. Tämä kuitenkin teki protestanteista entistä vastahankaisempia, ja vuonna 1566 kalvinistiset kuvainriistäjiksi kutsutut radikaalit tunkeutuivat 42 kirkkoon, tuhoten taide- ja arvoesineitä.

Filip reagoi tähän lähettämällä Alban silloisen herttuan Don Fernandon 10 000 sotilaan kanssa laittamaan asiat järjestykseen. Suuri joukko maanpettureiksi nimettyjä teloitettiin brutaalisti, ja vastareaktiona monet katolilaisetkin aristokraatit kääntyivät Filipiä vastaan, alkaen taistella itsenäisyyden puolesta.

Kapinaan nousseet hollantilaiset käyttivät ketteriä, Espanjan laivoihin verrattuina pieniä veneitä, joilla oli helppo navigoida poukkoilevalla rannikolla. Tämä auttoi hollantilaisia saamaan läheiset merialueet haltuunsa, mikä osoittautui elintärkeäksi.

Kun Espanjan maajoukot valtasivat rannikon kaupunkeja, eivät he saaneet meriteitse lisävoimia- tai resursseja, kun taas jokainen satamakaupunki hollantilaisten hallussa pystyi taistelemaan ongelmitta. Esimerkiksi Espanjan hallitsemasta Antwerpenista, jossa vuonna 1573 palkatta jääneet sotilaat ryöstivät, raiskasivat ja tappoivat brutaalisti paikallisväestöä, pakeni käytännössä kaikki ulkomainen liiketoiminta Amsterdamiin.

Toisin sanoen Espanja valtasi kaupunkeja, ja tätä mukaa vauraus pakeni näistä kaupungeista. Hollannin edulliset, itse tuotetut ja matalin tullein ja veroin hankitut käyttöesineet ja aseet osoittautuivat ratkaiseviksi eduiksi, suhteessa Espanjan kalliiseen ulkomaankauppaan ja palkka-armeijaan perustuvaan strategiaan.

KUNINGATAR PIRAATTEINEEN VOITTAA

1580-luvulle tultaessa Espanjan tilanne oli kiikkerä. Filip päätti, että ratkaisu ongelmiin olisi Englannin Elisabethin nujertaminen. Suunnitelmana oli laivata Espanjan voittamaton palkka-armeija Englantiin, syrjäyttää Elisabeth ja asettaa tilalle katolinen yksinvaltias. Elisabeth ei kuitenkaan ollut despootti, vaan kapitalistisen Elisabethin johtama Englanti oli teknologian, yrittämisen ja yksilönvapauksien kannalla, mikä tehosti toimintaa huomattavasti.

Elisabeth lähetti Francis Draken tekemään ennakoivia iskuja Espanjaan. Draken iskujoukko koottiin pitkälti yksityisen, vapaan rahoituksen ja voitto-odotusten perusteella, ei pelkästään kruunun käskystä. Iskut olivat suuria menestyksiä ja Espanja joutui lykkäämään suunnitelmaansa vuodella.

Armadan lähestyessä Englantia kaksi keskeistä ongelmaa paljastuivat. Ensiksi, englantilaisten kanuunat olivat tehokkaampia, jolloin he pysyttelivät Espanjan tykkien kantamattomissa, välttäen kontaktia ja siten käsikähmää laivojen kansilla. Toiseksi, Hollannin puolella odotteleva palkka-armeija olisi laivoihin noustessaan joutunut rannikolla hollantilaisten, ketterien laivojen uhriksi.

Armada jatkoi Englannin itäpuolta aina Skotlantiin ja päätti lähteä länteen, ohi Irlannin. Armada oli jo jatkuvan tykityksen takia kärsinyt jonkin verran tappioita, mutta kovin isku olivat paluumatkan myrskyt; kymmeniä laivoja upposi. Tämä oli surkea esitys verrattuna englantilaisten ylivertaisiin veneisiin ja purjehdustaitoihin, sillä Elisabethin valtakaudella yksikään sotalaiva ei kariutunut.

ESPANJAN REALITEETIT

Filip kuoli 1598 ja Espanjan mahti hiipui kovaa vauhtia vaikka menisikin vielä sata vuotta, että se olisi jäänyt täysin muiden jalkoihin. Esimerkiksi Englannin kaapparitoiminta jatkui, ja vuonna 1592 englantilaiset kaappasivat Madre de Deus -nimisen (Jumalan Äiti) laivan, joka oli massiivinen, suurenmoista rahtia kuljettava laiva - Espanja menetti kaksi kertaa niin ison summan, kun Drake toi yllä mainitulta retkeltään.

Suurin yksittäinen tekijä Espanjan vallan rappiossa oli velka. Kelvottoman suuria määriä upposi pelkästään korkokuluihin, eikä kapinoivan Hollannin alueella olevat pankkiirit olleet maksukykyisiä, vaikka itse Espanjassa rahaa olisikin ollut. Tämä tiesi muun muassa palkka-armeijan heikkenemistä ja yleistä epäluottamusta Espanjan maksukykyyn.

On hyvä huomauttaa, että puhuttaessa Espanjan heikkenemisestä, puhutaan lähinnä Kaarlen ja Filipin dynastian sammumisesta. Espanjan valtakunta ei itsessään ollut merkittävän kehityksen tyyssija, vaan se perustui ulkoapäin kerättyjen varojen, raaka-aineiden ja lopputuotteiden maahantuontiin sekä palkka-armeijaan. Esimerkiksi äkillisen kanuunankuulien puutteen iskiessä Filip joutui pyytämään apua Italialaisilta, koska “kukaan Espanjassa ei osaa tehdä niitä”.

Espanjan siirtomaavalta alkoi rakoilla 1600-luvun alkaessa. Se jäi jälkeen Pohjois-Amerikan asuttamisessa, eikä sen omiinkaan siirtomaihin muuttanut paljoa ihmisiä. Lisäksi siirtomaissa alkoi kasvaa kysyntä tuotteista, joita valtakunnassa ei tuotettu, jolloin kauppayhteydet muihin valtoihin muuttuivat houkuttelevammiksi. Lisäksi Espanjan jäykän hallinnon takia oli valtakunnan talousjärjestelmä pysynyt oleellisesti keskiaikaisena, eikä se pystynyt enää kilpailemaan muiden kanssa.

Viimeinen niitti Espanjalle oli sodankäynnin muutokset. Kun käsiaseet alkoivat muuttua sodankäynnin standardiksi, muuttuivat myös strategiat. Joukkojen täytyi toimia virheettömässä koordinaatiossa muskettirivistöjen ampuessa, väistäessä ja ladatessa. Tarvittiin myös parempaa koulutusta, ja jatkuvan harjoittelun ohella tämä nosti sodankäynnin kuluja entisestään. Velkaantunut Espanja ei pysynyt kärryillä.

ESPANJAN PERINTÖ

Kaikesta huolimatta Espanja oli ensimmäisenä luomassa todella globaalia valtakuntaa ja rahoitti tärkeimpiä löytöretkiä.

Mitä taas Kaarleen ja Filipiin tulee, olivat he ehkä ahkerimpia hallitsijoita, kuin mitä on koskaan nähty: he heräsivät aikaisin, puursivat tuntikausia ja yrittivät pitää langat käsissään. Ironisesti kuitenkin tästä seurasi se, että he aiheuttivat suuren määrän tuhoa taloudelle ja valtakunnalle, kun taas rennommin ja vapaammin asioihin suhtautuvan Elisabethin Englanti kiri seuraavien vuosikymmenten kärkipaikalle.

Tässä tämä tältä erää, ensi kerralla vuorossa protestanttisen reformaation myyttejä ja tosia tapahtumia käsittelevä luku.

How the West Won - Kolonialismi

Nyt alkaa Rodney Starkin How the West Won -teoksen neljännen, modernia aikaa käsittelevän pääluvun läpi kahlaaminen. Ensimmäinen alaluku käsittelee Uuden Maailman valloituksia ja siirtokuntia. Länsimaiden löytöretket yhdistettynä niiden ylivertaisiin sotilasvoimiin loivat pohjan siirtokunnille niin Aasiassa kuin Amerikoissakin. 

Nykypäivänä siirtomaa-aikaa kritisoidaan usein tyyliin, jossa kovaäänisyydellä ja moraalisella raivolla yritetään kompensoida argumenttien heikkoutta, mutta joka tapauksessa on selvää, että siirtoma-ajan jäljiltä monet alkuperäiskansat olivat kärsineet suunnattomasti, eritoten tarttumatautien seurauksena. 

ESPANJAN VALLOITUKSET
Ensimmäinen merkittävä Espanjan siirtokunta oli Kolumbuksen La Isabelan valtaus Karibialla, mutta merkittävimmät valloitukset tehtiin Meksikossa ja Perussa. 

Vuonna 1519 Hernan Cortés valloitti Meksikon kuuden sadan miehen voimin, vaikka heitä vastustivat kymmenet tuhannet organisoituneet azteekki-soturit. Kaksi keskeistä tekijää siivitti Espanjan voittoon. Ensiksi, ruutikäyttöiset ampuma-aseet olivat ylivertaisia azteekkien puisia ja kivisiä aseita vastaan. Toiseksi, azteekkien kymmeniä tuhansia ihmisiä vuosittain uhraava tyrannia oli tehnyt monista alistetuista heimoista innokkaita liittoon hirmuhallitsijoita vastaan; Cortésin mukana liikkunut Bernal Díaz del Castillo raportoi azteekkien pääkaupunginsta löytyneen rituaaliareenoilta siististi järjestettyjä pääkalloasetelmia, joiden pääluvuksi hän arvioi yli sata tuhatta, ja nykytutkimus osoittaa väitteet paikkansapitäviksi. (Rituaalit olivat äärimmäisen brutaaleja, ja niin miehiä, naisia kuin lapsiakin uhrattiin, ohessa graafinen kuvaus 1500-luvulta.)

Cortésin pikkuserkku Francisco Pizarro valloitti inkojen valtakunnan vielä pienemmillä joukoilla vuonna 1532. Pizarron noin 170 miehinen kevyesti varusteltu joukkio marssi 4000 kilometriä, kohdaten 80 000 inka-soturia, mutta yksikään espanjalainen ei kuollut taistelussa. Pizarron onnistui hermojaraastavalla väijytyksellä päihittää inka-hallitsija Atahualpan monituhatpäinen saattue, kaapata Atahualpa ja näin voitto inkoista oli taattu. Vain neljässäkymmenessä vuodessa Kolumbuksen jälkeen Espanja oli valloittanut kaksi suurinta amerikkalaista sivilisaatiota kourallisella miehiä. 

JÄLKIJUNAILIJAT
Espanjan uusien kulta- ja hopeavirtojen myötä Ranska, Englanti ja Hollanti kiinnostuivat uudesta maasta, mutta koska eteläinen Amerikka oli jo valloitettu, kääntyivät katseet Pohjois-Amerikkaan. 

Ranskalaiset saapuivat ensimmäisenä Kanadaan (eräällä intiaanikielellä "kylä" = kanata), josta tosin löytyi vain katinkultaa ja kvartsikristalleja, eikä kultaa tai jalokiviä. Vuonna 1608 ranskalaisten onnistui asettautua pysyvästi nykyisen Quebecin alueelle, joka myöhemmästä englantilaisten valloituksesta huolimatta on ranskankielinen kaupunki nykyäänkin. Quebecin-siirtokunta taisteli kauan irokeesi-intiaaneja vastaan. 

Toinen merkittävä ranskalaisten laajentumisretki tapahtui Mississippi-jokea etelään, New Orleansin alueelle, joka nimettiin Louisanaksi kuningas Louis XIV:n kunniaksi. Louisana oli välillä Espanjan hallussa, Napoleonin onnistui neuvotella se takaisin Euroopan sotien seurauksena ja vuonna 1803 hän myi sen Yhdysvalloille 15 miljoonalla.

1500-luvun loppupuolelta lähtien englantilaiset alkoivat tutkia Pohjois-Amerikan saaristoa ja rannikkoa. Muutamien saarisiirtokuntien jälkeen vuonna 1607 ensimmäinen pitkäikäinen englantilaissiirtokunta perustettiin Jamestowniin, Virginiaan. Kuitenkin ensimmäiset tuottavat siirtokunnat englantilaisille olivat Karibian saaristossa, esimerkiksi Saint Kitts, Barbados ja Nevis. Lopulta englantilaiset valloittivat myös Pohjois-Amerikan itärannikon voitettuaan ranskalaiset ja espanjalaiset, sekä valloitettuaan New Amsterdamin hollantilaisilta, nimeten sen New Yorkiksi. 

Myös hollantilaiset vaikuttivat Pohjois-Amerikassa jonkin aikaa, vaikka heidän merkittävimmät siirtokunnat olivatkin Aasiassa. Erityisesti "Uusi Alankomaa", eli nykyisen New Yorkin osavaltio oli hollantilaisille tärkeäsiirtokunta, jonka he kuitenkin menettivät englantilaisille 1674.

Siirtomaa-ajan myötä orjuus koki ikään kuin renessanssin. Eurooppalaisten tuomat taudit ja alkuperäiskansojen kapinahenkisyys tekivät paikallisväestön orjuuttamisen kannattamattomaksi, mutta jostain työvoimaa oli saatava, sillä suuret plantaasit vaativat paljon työvoimaa. Eurooppalaisten katse kääntyi kohti Afrikan länsirannikkoa ja itse mannerta, jossa orjakauppa oli kukoistanut jos tuhansia vuosia, eritoten islamilaisten hallitsijoiden alaisuudessa.

Nykyarvioiden mukaan noin 15 miljoonaa orjaa yritettiin laivata Amerikkoihin, mutta vain noin 9,5 miljoonaa pääsi perille. Noin 400 000 orjaa päätyi Pohjois-Amerikkaan, 3,6 miljoonaa Brasiliaan, 1,6 espanjalaisiin siirtokuntiin ja loput 3,8 miljoonaa englantilaisten, ranskalaisten ja hollantilaisten ja tanskalaisten siirtokuntiin Karibialle. Orjakauppa oli kannattavaa, sen tuotto-odotukset olivat muutamassa kuukaudessa kolminkertaiset. 

Usein on väitetty, että vasta nykypäiviin tultaessa kirkko olisi kieltänyt orjuuden. Tosiasiassa jo 1200-luvulta eteenpäin, Tuomas Akvinolaisen myötä, kirkko ja paavit ovat vastustaneet orjuutta. Heikon poliittisen voiman ansiosta tällä ei kuitenkaan ollut niitä käytännön seurauksia, joita orjuuden vastustajat olisivat toivoneet. Espanjan vallan aikana oli käytännössä laitonta julkaista paavien lausuntoja, esimerkiksi tätä sääntöä vastustaneet jesuiitta-munkit ajettiin pois Rio de Janeirosta ja sittemmin Brasiliasta. Paavien lausunnoilla oli kuitenkin se merkitys, että keskimäärin orjia kohdeltiin paremmin katolisissa kuin protestanttisissa siirtomaissa.

Historiantutkimuksessa on ollut tyypillistä niputtaa kaikki länsimaiden harjoittama orjuus siirtomaissa (orjuus oli tyypillisesti laitonta emämaissa) yhdeksi ilmiöksi. On kuitenkin merkittäviä lakidokumentteja ja tilastotietoja siitä, että eritoten ranskalaisten Code Noir (Musta Koodi) ja espanjalaisten Código Negro Español vaikuttivat merkittävästi orjien kohteluun. Siinä missä protestanttisten siirtomaiden orjaväestöstä 1800-luvulle tultaessa tyypillisesti noin 1 % oli vapaita, oli esimerkiksi voimakkaaseen katoliseen perinteeseen nojaavassa Lousianassa lähes 40% vapaita. Katolisten ja protestanttisten siirtomaiden keskeisenä erona oli se, että edellisissä orjat kastettiin ja heihin alettiin ulottaa yhä enemmän ja enemmän kristillisten sakramenttien suomia, varhaiseen ihmisarvoajatteluun perustuvia oikeuksia. 

SIIRTOMA-AJAN SEURAUSTEN ARVIOINTI
Stark asettaa tämän osion aluksi kysymyksen: oliko eurooppalainen siirtolaisuus yhtä brutaalia kansanmurhaa, jossa tuhottiin rauhanomaisten, jalojen villi-ihmisten harmoninen yhteiskunta?

Jalon villi-ihmisen -myytti (noble savage) on esimerkiksi Jean-Jaques Rousseaun, Valistuksen kärkifilosofin kehittelemä ajatus ihmisestä, joka ennen yhteiskuntaa elää harmoniassa luonnon kanssa, moraalisesti puhtaasti, ja yhteiskunta ja sivilisaatio tuhoaa tämän idyllisen harmonian. 

Tämä on kuitenkin haavekuva, ja ihmisten brutaalius on ennemmin historiallinen sääntö, kuin poikkeus. Todistusaineisto puhuu sen puolesta, että intiaanit harjoittivat valtavia määriä ihmisten uhrauksia verisesti ja kannibalismi oli laajamittaista. Samoin heimojen väliset sodat olivat vulgaareja ja rajuja. (Oma huomautus: Ihmiset ovat, kuten muutkin kädelliset, territoriaalisia laumaeläimiä, ja tämä on sodankäynnin alkuperä, ei jonkin yksittäisen kulttuurin leviäminen toiselle alueelle.) 

Mitä taas alkuperäiskansojen suhteeseen luontoon tulee, on myytti "vanhoista hyvistä ajoista" puppua. On paljon esimerkkejä loppuunviljellyistä pelloista ja tuhotuista metsistä, ja käytännössä alkuperäiskansojen "harmonia" suhteessa luontoon perustui kyvyttömyyteen toimia tehokkaammin. Samoin orjuus oli arkipäivää heimojen välillä ja usein väkivaltaisempaa ja julmempaa kuin eurooppalaisten siirtomaiden alaisuudessa. 

Lisäksi taipumus kuvata eurooppalaisten tuloa seurannutta alkuperäisväestön laajamittaista kuolemaa "kansanmurhana" on valheellinen tapa kuvata tahattomasti tapahtunutta tautien leviämistä ja siitä seuranneita ongelmia. (Tai jos Kolumbus oli kansanmurhaaja mukanaan tuomien tautien takia, niin sitä on silloin myös esimerkiksi se henkilö, joka vei mukanaan AIDS:n Afrikan ulkopuolelle.)

Stark harmittelee historiankirjoituksessa vallitsevaa ajattelumallia, jossa edellä kuvattu jalon villi-ihmisen -myytti elää voimakkaana. Nykyään on lähes tabu selittää alkuperäiskansojen kehittymättömyyttä muulla kuin heidän "viisaudellaan elää harmoniassa luonnon kanssa", ja jos näin rohkenee tehdä, saa poliittisesti korrektien ihmisten vihat päälleen. 

Joitain yleisiä selityksiä kuitenkin on olemassa. Ensiksi, Amerikoista puuttuivat hevosten ja härkien kaltaiset valjastettavat eläimet, joilloin sekä kehittynyt maatalous että kommunikaatio toisistaan etäisten heimojen välillä oli lähes olematonta. Lisäksi kotieläinten mukana tulleet taudinkantajat olivat jo aikaa sitten tehneet eurooppalaiset ja aasialaiset immuuneiksi monille arkipäiväisille taudeille, jotka osoittautuivat katastrofaalisiksi intiaaneille. 

Keskeinen tekijä siinä, että vielä 1500-luvulle tultaessa intiaanit elivät käytännössä kivikaudella oli Amerikan-mantereen vaikeakulkuisuus ja ilmastoalueiden eristyneisyys. Siinä missä suhteellisen tiiviisti pakkautunessa Euroopassa erilaiset keksinnöt ja tieto pääsivät leviämään nopeasti, oli amerikkalainen elämä hyvin eristäytynyttä. Yksikään sivilisaatio ei ole edistynyt pitkällä aikavälillä, ellei sillä ole ollut suhteita ulkomaailmaan ja sen innovaatioihin. 

Läpi historian ne jotka pystyvät valloittamaan ovat valloittaneet niitä, jotka joutuvat alistumaan. Tämä on maailmanhistorian standarditila, ja kiitos eurooppalaisen moraalisen kehityksen, siirtomaa-ajan riistoa ja tuhoa pidetään nykyään moraalisesti paheksuttavana. Sanoisin, että tämä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, ja historian ideologinen vääntely on omiaan hapertamaan käsitystä siitä, että nykypäivänä asiat todella ovat paremmin, ja että se on vaatinut paljon vaivaa ja kamppailua niin ympäristöä kuin ihmisluontoakin vastaan.