Carl Jung - The Relation Between the Ego and the Unconscious

This is a summary and a commentary of Carl Jung's essay ”The Relation Between the Ego and the Unconscious” from the book ”Two Essays on Analytical Philosophy” (originally published in 1916, revised several times). The essay consists of two parts, Part I is about the effects fo the unconscious on the conscious and Part II is about the psychological process of individuation. Both parts are futher broken down into four chapters each.

Part I
In the first part of the essay Jung describes how the unconscious substructure of the human psyche effects the conscious part. The idea is, that beneath the surface of our everyday experiences and thoughts underlies a vast, fascinating and tremendous field of psychic forces, the unsconscious. Jung argues that the unconscious is an inseperable part of the psyche and if not taken into account properly, a host of problems arise. The inadequate approach to the unconscious is called repression, which in practice means turning yourself away from the often unpleasant phenomena that the unconscious is trying to inform you about. 

Jung posits that the unconscious is a constant, active force, participating in our lives in a myriad of ways. The unconscious finds it way to express itself whether we want it or not. If the unconscious is not given its due, neurosis' and complexes may develop. The former are something akin to everyday action patterns that seem to lack a rational explenation, the latter are close to the idea of identifying yourself with something you are not. 

An individuals relationship to the unconsciousness is demanding to develop. A good way to gain insight about the unconsicousness is through the analysis of dreams. Jung's idea is to approach dreams as objective, non-random phenomena, that are the manifestations of the unconsicous. The analysis of dreams – when done correctly – can help people further their understanding of their unconscious and therefore aid in becoming a more balanced and wellbeing individual.

While dreams, day dreams or even intense conscious visions can point to the individuals own, personal experiences, Jung spends a considerable time in exploring the even deeper realm of the collective unconscious. The collective unconscious is the part of the human psyche that Jung regards as universal. The universal imagery often represented in religious and mythological art are the content of the collective unconscious. These images elementary forces and mystical beings are a key in understanding oneself. This self understanding is paramount, and Jung states accordingly: ”In the last resort it's the man's moral qualities which force him either by direct recognition of the necessity, or indirectly, by means of a painful neurosis, to assimilate his unconscious personality and to hold it in consciousness.” - It is not up to the individual to decide whether or not this process goes on, one can only decide to face it voluntarily or involuntarily. 

When one explores the unconscious two of extreme attitudes may form. In a case of a person who is wholly overwhelmed by the onslaught of the unconsicous forces a pessimistic and depressed feeling of being defeated may ensue. The other option is the overtly optimistic and grandiose feeling being the master of the newly met forces. Both of these are pathways to an imbalanced, and ultimately miserable state of being. The important task is to find balance between these two attitudes, so a balanced picture of oneself in relation to the personal and collective unconscious can form. 

Jung calls the aforementioned extreme attitudes a type of ”ego inflation” in which a certain part of the individuals psyche starts to protrude into other parts of the psyche. One could visualize it like this: the correct attitude is the beautifully balanced Yin and Yang, the defeatist attitude is a Yin and Yang with the black side (Yang) taking up most of the space and vice versa for the grandiose attitude. 

A further explication of ego inflation is the idea that individuals do not hold the collective vices nor the virtues themselves. What this means is that when the powerful forces of the collective unconscious – negative or positive – make themselves known in the consciousness one should be careful not to identify with them. So, if upon facing the collective unconscious within one's psyche intimations of great heroism or atrocities emerge it should be understood that they are part of every human, not just you. While this realization might be very horrifying, it is less so than the alternative of being the singular plaything of those forces. 

A central concept in the process of facing the unconscious contents of the psyche and avoiding ego inflation is the concept of persona. A persona is an everyday mask, so to speak, that is partly imposed onto the individual by the collective unconscious and the social collective at large. Being a student, a celebrity, a doctor, a homeless person or a President of the United States are all personae, that carry with themselves certain rules and expectations. Everyone has a number of different personae, but they are in a sense epiphenomena stacked between the real individual and the world – be it the outer world of the society or the inner world of the unconscious. If an individual identifies with a persona, difficulties arise. Say, a man who thinks of himself as a good Christian covets someone's wife – this man will have a hard time reconciling his persona of a good Christian with the contradictory desire. This may lead to the repression of the desire, which shall then retreat into the unconsciousness, from where it will start manifesting as a neurosis fo a different kind. If one is unable to differentiate between their persona and the real individuality, the outer and inner collective forces are bound to take precedence in the consciousness. An example of this might be the familiar phrase ”As a [fill in the blank]” - these are statements in which the individual takes on the collective mask and presumptuously anoints their individual experience with the power of the collective. 

The cure on the individual and social level for this identification with the collective forces is proper differentiation of the individual. Jung notes: ”Imitation – not laws and statutes – is responsible for the ordering of society.” If the goal is to create a society of collective good, where everybody are forced into the mold of the imaginary ”member of the collective” then acting as a persona is the way to go. However, if a society of individuals is the goal, then the path of integrating the contents of the collective unconscious under the banner of the individual and his consciousness is the answer. This process is called individuation. 

Making good use of the religious language Jung describes the process of individuation as the awakening of the image of God in the individual. This means something like the beginnings of the unification of the collective unconscious and the individual psyche in a fruitful relationship. When this process is undertaken the risk of ego inflation grows. In this case it is possible to regress back into a previously held persona – the ego essentially says ”to hell with it, I'm going home” and the process reverts. In the case of ego inflation this is helpful, but the regression can also happen for a non-inflated person. This is undesirable and hopefully it can be avoided with prudence and courage. 

When first encountering the collective unconscious one might feel immense psychic powers being offered to them (this is not to be taken mystically: great fortitude and mental strength lie in the psyche). However this first encounter is a temptation to be taken seriously. This is just the offering a new persona, the persona of the collective unconscious. This temptation should be disregarded, for it is not a person with the mask of the collective that is the goal, but the heroic individual who is able to conquer the collective unconscious again and again. The pathway to realizing this hero is described in the following second part of Jung's essay. 


Part II
First it must be noted, that the process of individuation should not be understood as some sort of simple individualism or self-centerdness. The succesful individuation process yields an individual that is able to succesfully further their own and collective endeavors. This is possible when the individual becomes free of the persona and unconscious collective forces by integrating these things as parts of his individuality, not as masters for whom to bend the knee. 

A crucial part of the individuation process is the integration of the personal unconsciousness. This was the part of the psyche that is unconscious to the individual, but specific to their own life. When one integrates this part of their psyche their ego problems start to vanish and they become replaced with problems that are more collective in nature. These collective questions can appear in the form of dreams that seem to have extraordinary significance, for example recurring dreams might be like this – and not only dreams, nightmares too. 

The symbolic content of a dream signify the tapping of the real collective unconscious. In contrast to this, banal dreams are a sign from the unconscious to focus more on the immediate life rather than in the scouring of the psychic depths. If the authentic symbolic content of the dreams are lacking in this way, it is a sign of either intellectual curiosity or escape from the reality, but not of an authentic attitude towards the collective unconscious. 

When encountering the the unconscious the psychic forces within can manifest as spirits, ghosts, souls or similar semi-personified entities. These entities can be regarded as complexes. They are autonomous in the sense that one cannot control them. Identification with them is also a form of persona-creating and it is advisable to avoid the identification with them. 

For the male psyche the most prominent figure of the collective unsconscious is the feminine spirit, called anima. Anima's most important manifestation is the parental spirit of the mother. In an individuals life the opposite spirit is often repressed. In a man's case this is often seen in the man's relationship with his wife: a repressed anima is projected onto the wife and therefore the wife as an individual is not seen, but this is just an example. 

The anima is the a priori structure of femininity in the male psyche. It lacks individual content, meaning it has not been integrated properly and therefore it manifests as a complex. This anima complex can come in the form of the parents, especially the mother, as one's own feminine dispositions and as widely collective, inherited female abstraction. If the anima complex is not integrated properly it will cause troubles in the male psyche. It can lead to the repression of the feminine qualities of the individual, which can lead to neurosis or it can be projected onto one's spouse.

On a greater scale any imbalance in the individuation process will be compensated for and there is no way to override this rule. If you build up a very good and moral persona, beware that your spouse isn't the one paying the price for that – your saintly persona is just a mask and someone else will take the blow, even unconsciously (or most likely) if you are imbalanced. 

In the male psyche anima is the opposite of the persona held by the man. Therefore whatever psychic elements are repressed will show themselves through the anima. So as mentioned above, if only virtue is attributed to the persona, all the vices will be then loaded on to the anima (a vice-like depiction of the repressed anima can be heard in the great Black Sabbath song Lady Evil).

However, even though identifying with a persona is in contradiction with individuation it must be noted that just doing completely away with the mask of the persona is not advisable. The persona protects against the complete control of the anima. Persona helps in mediating between the society, the individual and the unconscious. If the persona, which for men is most often a masculine persona, is done away with, the anima will take control. This is not advisable. 

In order to avoid the spiltting of the psyche into a trench war of the consciousness and unconsciousness the individuation process must be undertaken. The responsibility of the individual is to take on the forces residing within their unconscious. By doing this they approach the end goal of the individuation, the integrated self, while not unloading all their unconscious mess on to others through projection. 

The most important tool for achieving individuation is being able to have an honest dialogue with yourself. This means that when you feel something emerging from your unconscious, you pay attention to it without laying judgement on it beforehand. for example, if you notice something you regard as undesirable or evil wanting to pop into your mind, let it do that. Spend time with an objective, open hearted and minded attitude paying attention to the thought, the image or the dream that has emerged and take it for real. It is a great mistake to think of your psychic phenomena, rising from your unconscious, as something trivial, random or irrelevant. They are the ore out of which you need to extract the valuables for your halls and the iron for your weapons. 

If this honest dialogue with oneself is continued, it is likely that the collective unconscious will start to show itself with greater clarity. A useful thing to keep in mind is the following quote by Jung: ”Our frightful gods have only changed their names – now they rhyme with '-ism'.” Maybe for the modern person then the collective unconscious will not manifest as spirits, but rather ”-isms” gripping the mind. – You are not a member of any single ”-ism”, you are an individual, that is only capable of hiding behind the ”-isms” mask. 

While the animus appears often in a singular feminine form, the situation is different for women. Women have to integrate their masucline spirit, the animus. The animus appears regularly as a crowd, maybe as a courtroom or similar, signifying a sort of conservative, authoritarian tendency. The animus is intiuitive in its attitudes and therefore it is a useful tool for approaching the unconscious. The woman must then observe the intuitive opinions of the animus in order to map out a personal genealogy – and this might mean letting go of some or many of the animus's opinions. 

One way Jung describes the anima and the animus is that they are ”Guradians of the Threshold”. By this he means that for their respective individual bearers they are the psychological door through which one must walk if the individuation process is to be completed. A succesful integration of these personified complexes leads to their gradual dissolving. Thus the complexes are turned into conscious functions of the individual rather than unsconscious ”spirits” having their way within (and without) the individual. 

When engaged in integrating the unconsciousness it is important to withhold interpretation of the psychic contents if one is not adept at articulated interpretation. It is more important to let the experiences come as they will, because interpretation forces a frame on the experience, and the likelyhood of something as profound as the uncharted depths of one's psyche fitting into one's prejudiced frame of reference is close to zero. 

A crucial step in integrating the unconscious is becoming a participant in the process. for example in the case of dreams it is important to try to visualize what your could do in the dream you saw. A passive I-only-am-there-to-see-my-dreams -disposition implies that the individual is passively letting the unconscious bring forth its information. The correct way of going about the process is to carefully figure out, what ways of participation, that is acting, would develop the situation futher. Being active in the fantasy imagery is the key. The subjective experience has to be taken seriously -  a bitter, black pill to swallow for the proponents of materialistic, scientific objectivism. Or in different words: science, objectivity doesn't protect us from the Unreality of the Unconscious. 

The goal of the individuation process is the oraginazation of the unconscious under the hierarchy of the conscious. If this achieved the individual is protected from dissolving into the collective. However, Jung quotes Nietzsche to underline the arduous nature of the process: ”Thou soughtest the heaviest burden, thou didst find thyself.” The idea of standing on your own feet, carrying your weight and your cross resonates here strongly. Individuation is not easy, it is not quick, it can only be achieved through humility, honesty and perseverance in the face of the deepest forces. 

The result of a succesful individuation process is what Jung calls the ”Mana personality”. To reach the Mana personality fantasies and dreams have to be analyzed. First they communicate the personal, then the collective. This means facing the opposing complex (Note: complexes like the anima and the animus are often called ”archetypes” in Jungian psychology). If the complex is integrated succesfully, a huge amount of psychic energy is bestowed upon the individual. This energy, however, is not the individuals energy, but energy of another archetype, the divine man, the priest, the mana personality. 

If one identifies with the archetype they individual is once more cast into a dehumanizing and deindividualizing albeit a new persona. This identification witht the mana, the psychic energy is just another role in the way of the individuation process. If the ego provokes the unconscious by puffing itself up with mask of the newly encountered complex, the unconscious will attack and force compensation, one way or another. This is antithetical to the goal of individuation.

After integrating the opposite of one's being this Mana personality emerges. The integration of the Mana personality is the next step in individuation. If this is a success, a sort of profound spiritual rebirth happens. But if the spiritual rebirth is taken too "seriously", a disdain for the previous state might develop, and so all that is deemed bad and evil might be projected onto the previous state. This is wrong, because the previous state is a very personal state for the individual, and identifying one's own personal state as the undesirable and immoral state of being is elevating the individual to too great of a degree in opposition to good. In other words, if your previous way of being is something as ”utterly reprehensible” or ”totally corrupt” it is likely that you are giving your negative side an unwarranted pat on the back – enter ego inflation again. 

The individuation process lead onto the balanced Self. The Self is the whole of the individual, with his conscious and unconscious forces. The individuation creates order into the sructure and organizes it in a balanced manner. Jung writes: ”The self is also the goal of life, because it is the most complete expression of that fateful combination we call individuality. And not only is it the goal fot he single man, but also for a whole group, in which one is needed to complete the picture for the other." 

The figure of Mandala with its many permutations is regularly used to symbolize the Self.

As a descriptive end point Jung writes: "When we have sensed or experienced [without or within] the self as something irrational, as an indefinable state of being to which the ego is neither opposed nor subjected, but in a relation of dependence, and around which it revolves, very much as the earth rotates about the sun - then the goal of individuation has been reached." This rather mystical sounding end goal is the state in which one has reached a harmonized state with the conscious and unconscious forces. 

Yet for those who might be inspired to seek the path of individuation Jung has a stark reminder: "The way is narrow as a knife-edge."

Hauras, kestävä vai epähauras? - N. N. Taleb ja Antifragile-kirja

Sain hiljattain luettua Nassim Nicholas Talebin kirjan "Antifragile: Things that gain from disorder", vapaasti suomennettuna "Epähauras: Asiat jotka hyötyvät epäjärjestyksestä".

Tätä kiinnostavia ajatuksia pursuavaa ja perinteisiä ajattelumalleja hillittömästi kyseenalaistavaa teosta on minulle mahdotonta tiivistää blogipäivityksen mittaiseen tekstiin. Sen voi joko summata parilla lauseella, tai sitten pitää lukea itse kirja, jos haluaa kokonaiskuvan aiheesta.

Siispä esitän kirjan ydinajatuksen ja sitten esittelen muutamia itseäni kiehtoneita ajatuksia. Taleb on kuitenkin niin laajalti lukenut ja tietomassaansa vaivatta soveltava kirjoittaja, että kirjan lukeminen on äärimmäisen suositeltavaa.

Taleb on ansainnut kannuksensa riskien tutkimisessa, ja pitää omien näkemyksiensä mukaan elämistä eettisenä velvollisuutenaan, mikä erottaa hänet monista teoretisoijista, jotka eivät osoita luottamustaan ajatteluunsa käytännössä. Taleb onkin tehnyt kirjoittajamisen ohella menestyksekkään uran sijoitusmaailmassa, jossa hänet tunnetaan valtavirtaa vastustavana ja omat mielipiteensä armotta julkilausuvana outona lintuna.

Mistä siis on kyse? Talebin kirjan nimi, Antifragile, on loogisesti avain kirjan kantavaan teemaan. Asiat voidaan jakaa kolmeen kategoriaan, hauraisiin, kestäviin ja epähauraisiin. Hauraat asiat eivät pidä epäjärjestyksestä, esimerkiksi posliinikuppi on esine, jolle mahdollisimman vakaa ympäristö on paras mahdollinen. Kestävät asiat suhtautuvat välinpitämättömästi epäjärjestykseen, posliinikuppiin verrattuna vaikkapa kivi on kestävä.

Epähauraita taas ovat asiat, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ehkä paras esimerkki epähauraasta asiasta on ihmiskeho, jonka monimutkaiset järjestelmät perustuvat ympäristön epäjärjestyksen kohtaamiseen, siihen sopeutumiseen ja siinä menestymiseen. Toisin kuin teekuppi tai kivi, ihminen voi hyötyä ympäristön muutoksista ja ilman muutoksia lopputulos onkin kuolema.

Talebin kirjan läpikantava teema on syynätä monia tuntemiamme asioita ja ilmiöitä tämä kolmikko mielessä. Yleistäen voisi sanoa, että ihanteellinen tavoite pyrkiä epähaurauteen, joskin on ymmärrettävä, että saman ilmiön sisällä voi olla hauraita ja epähauraita ominaisuuksia. Esimerkiksi yksittäinen ravintola on hauras siinä mielessä, että se voi mennä konkurssiin, mutta tämän mahdollisuuden ansiosta ravintolat joukkona ovat epähauraita, koska yksittäiset konkurssit pitävät ravintoloiden joukon toimivana ja terveenä.

Hauraiden, kestävien ja epähauraiden ominaisuuksia.

EPÄJÄRJESTYS JA MUSTAT JOUTSENET
Epähaurauden ymmärtämiseksi on ymmärrettävä epäjärjestystä. Tätä varten Taleb lanseeraa Äärilandian (Extremistan) ja Keskiarvolan (Mediocristan) käsitteet. Äärilandia on paikka, jossa lämpötilaerot ovat suuret, ihmiset ovat vain pitkiä tai pätkiä ja niin edelleen. Keskiarvolassa taas asiat ovat, noh, keskimääräisiä.

Arkipäiväinen elämä on usein elämää Keskiarvolassa, mutta toisinaan, esimerkiksi lottovoiton tai syöpädiagnoosin osuessa kohdalle, vierailemme Äärilandiassa. Taleb pyrkii riskien ymmärtämisen kautta valottamaan tasapaksun ja radikaalisti vaihtelevan, "Mustiksi Joutseniksi" kutsuttujen ääritapauksien (syöpä, finanssikriisi, lapsikahdeksikon syntymä) sävyttämän elämän eroja.

Mustat Joutsenet ovat niitä ennenkuulumattomia tapahtumia, joista meillä ei ole aiempaa kokemusta. Maailmansodat olivat tällaisia, vuoden 2008 finassikriisi oli tällainen, mutta yhtälailla paljon henkilökohtaisemmat tapahtumat voidaan luokitella Mustiksi Joutseniksi, tämä riippuu vain siitä, millä tasolla asiaa halutaan katsoa.

Taitelijan tulkinta Natalie Portmanista esittämässä Mustaa Joutsenta.

Mustan Joutsenen idea käy selvemmäksi vertauskuvan avulla. Kuvitellaan kalkkuna, joka teurastetaan vaikkapa 1001 päivän päästä syntymästään. Koska kalkkuna on älykäs, on tämä palkannut joukon tieteilijöitä analysoimaan tähän astista elämäänsä. Tilastot näyttävät mainioilta, ruokaa on aina riittänyt yllinkyllin ja 1000. päivänä kalkkuna korkkaakin tilastotieteilijäväkensä kanssa samppanjapullot, koska ennusteiden perusteella nousukausi jatkuu. Ja sitten valkenee 1001. aamu ja Musta Joutsen liihottaa paikalle teurastajan hahmossa.

Talebin pointtina on yrittää ymmärtää epäjärjestystä niin, että ei itse tulisi kalkkunaksi, Mustan Joutsenen uhriksi. Näin ollen käsitykset tilastollisista keskiarvoista, ennusteista ja muusta modernin maailman lempilapsista lentävät romukoppaan Talebin käsittelyssä.

Taleb näkee keskeisenä ongelmana ihmisten taipumuksen "pelata" elämäänsä keskisuurilla panoksilla, mikä altistaa Mustille Joutsenille. Jos otat jatkuvasti keskisuuria riskejä ammut pitkällä aikavälillä itseäsi jalkaan, koska ennen pitkää jotain täysin odottamatonta tapahtuu, ja menetät kaiken. Esimerkiksi lähes kaikki "järkevästi" sijoittaneet menettivät valtavia summia 2008 kriisin takia.

Ratkaisu on niin kutsuttu levytanko-strategia. Tällä Taleb viittaa siihen, että riskit tulisi jakaa niin painot levytangossa: vain hurjia riskejä tai todella pieniä. Käytännön esimerkki löytyykin hauskasti levytankojen ja fyysisen harjoittelun maailamsta - Taleb itse on suuri maastavetojen fani: parasta mahdollista harjoittelua keholle on sellainen treeni, jossa joko treenataan täysillä, esimerkiksi maastavedetään, tai sitten ollaan todella chillisti, esimerkiksi kävellään pitkiä matkoja rauhalliseen tahtiin. Sen sijaan keskitason harjoittelu, esimerkiksi pitkän matkan hölkkä, on monilta osin haitallista, se haaskaa lihasmassaa, on ikävystyttävää, lyhentää eliniän odotetta ja niin edelleen.

Toinen esimerkki levytanko-strategiasta on taiteen ja työn sovittaminen. Monille taiteilijoille on osoittautunut erinomaiseksi vaihtoehdoksi olla turvallisessa, matalan riskin työssä esimerkiksi jossain valtion virastossa ja vapaa-ajalla harjoittaa riskeille altista taidetta. 

Voimamies Eddie Hall tuupertui maastanostettuaan 500 kiloa.

Sijoittamisessa taas Taleb suosittelee (ja käyttää itse) menetelmää, jossa lyödään vetoa Mustien Joutsenien puolesta, mikä lyhyellä aikavälillä johtaa jatkuvaan pienten virheiden kartuttamiseen sen kustannuksella, että ennen pitkää tapahtuu jotain odottamatonta. Taleb itse esimerkiksi osasi arvioida, että finanssijärjestelmä on sortumaisillaan ja pani rahansa likoon kriisin puolesta. Yltiöoptimistisen kauden jälkeen riskit realisoituivat ja Taleb korjasi omansa moninkertaisena takaisin, vaikka hän oli ollut pitkään "väärässä", veikatessaan systeemiä vastaan.

LUONTO, IHMISET JA TODISTUSTAAKKA
Taleb painottaa monesti kirjassaan luonnollisesti rakentuneiden järjestelmien piileviä ominaisuuksia. Tähän luonnollisten järjestelmien joukkoihin kuuluvat niin ihmiskeho, ekosysteemi, ihmisyhteisöt kuin uskonnotkin. Kaikkia näitä yhdistää se, että ne ovat muovautuneet niin pitkällä aikavälillä, että epäjärjestys, siis aika, on ehtinyt testata ja parantaa niitä kauan. Tämän prosessin seurauksena näihin järjestelemiin on koodautunut paljon sellaista, joka ei meille ole helposti, jos ollenkaan, selvitettävissä. 

Taleb korostaa, että luonnollisten järjestelmien puolella on ajan hampaan kestäminen, ja siksi niitä tulee kunnioittaa. Taleb kirjoittaakin, Nietzscheä mukaillen, että on paha virhe erehtyä pitämään jotain käsittämätöntä typeränä - ehkä oma käsityskykymme ei vain riitä ymmärtämään järjestelmän piileviä ominaisuuksia.

Tätä vastoin Taleb vieroksuu modernin maailman tehokkuus-, rationaalisuus- ja tilastovimmaa, joka jättää huomiotta luonnollisten järjestelmien hienovaraisuuden. Siinä missä luonnollisissa järjestelmissä on paljon päällekkäisyyksiä (esimerkiksi ihmisaivot voivat selvitä massiivisistakin vammoista ja ohjelmoida ehjät osat vanhojen kaltaisiksi), kun taas tehokkuusvaatimusten myötä tällaiset päällekkäisyydet pyritään minimoimaan, mikä taas tekee järjestelmästä hauraan ja siten alttiin Mustille Joutsenille. Menisitkö itse pitkän matkan lentokoneeseen, jossa ei olisi avustavaa pilottia kapteenin mukana...?

Taleb johtaa tästä luonnollisten järjestelmien menestysrespetistä periaatteen nimeltä "Via Negativa". Ajatus on se, että jos on mahdollista antaa luonnollisen järjestelmän hoitaa homma, pitää sen antaa tehdä tehtävänsä, eikä puuttua asiaan. Esimerkiksi iskiasta helpottavien selkäleikkausten helpotusennusteet ovat käytännössä olemattomat, toisin sanoen ilman leikkausta pärjäisi luultavasti yhtä hyvin, puhumattakaan itse leikkauksen riskeistä.

Via Negativa -periaatteen vastaparina näyttäytyy niin kutsuttu iatrogeniikka. Taleb käyttää tätä alunperin lääketieteestä peräisin olevaa käsitettä kuvailemaan sellaista toimintaa, jossa pakonomaisen tarpeen takia "tehdä jotain jollekin ongelmalle" ihmiset sortuvat sörkkimään järjestelmiä, joita eivät ymmärrä, kuten iskiaksen tapauksessa ja aiheuttavat näin vakavampia ongelmia kuin mitä alunperin oli käsillä.

Taleb kuvaa iatrogeniikkaa osuvalla kertomuksella, jossa 400 lapsesta puolelle suositeltiin lääketieteellistä toimenpidettä, jäljelle jääneestä 200:sta noin 100:lle suositeltiin samaa toimenpidettä, ja lopusta 100:sta taas 50:lle. Pointtina on siis se, että lääkäreiden halu hoitaa ongelmia ohitti järkevän suhtautumisen asiaan, ja näin monia lapsia altistettiin näennäisen tarpeen takia leikkaukseen, jossa riskit olivat paljon suuremmat, kuin itse vaivassa.

Laajemmassa mittakaavassa iatrogeniikan ongelma näkyy ylhäältä-alas -asenteessa, erityisesti byrokraattisissa järjestelmissä. Taleb kirjaa lukuisia esimerkkejä, joissa poliittiset tahot yrittävät tehdä "hyvää" asettamalla lisää määräyksiä ja sääntöjä, lisää Mustille Joutsenille sokeiden ennusteiden varassa tehtyjä toimenpiteitä, jotka ovat lisänneet järjestelmien haurautta ja siten Mustan Joutsenen vakavuuden nousua.

(Huom!: Aiemmin blogissa käsitelty How the West Won on kiehtova esimerkki tästä ilmiöstä ja siitä, kuinka kehitystä edelsi aina orgaaninen hajanaisuuden kausi, ja kuinka suuret valtakunnat olivat aina taantumuksellisia ja jäykkiä - Kun luonnollinen kasvu ja tuho eivät pääse valloilleen järjestelmän pienemmillä tasoilla, ongelmat kasvavat isommiksi ja isommiksi, kunnes ne lopulta tulevat esiin, esimerkiksi valtakunnan sortumisena).

Via Negativan ja iatrogeniikan ristipaineessa Taleb esittää nyrkkisäännön: jos halutaan osoittaa, että luonnollinen, ajan hampaan kestänyt toimintamalli on huonompi kuin sen tilalle ehdotettu, pitää todistusaineiston olla vankka. Toisin sanoen, todistustaakka on aina sillä, joka ehdottaa historian toimivaksi osoittaneen järjestelmän muovaamista ja sillä, joka puolustaa jotain uutta keksintöä.

Esimerkiksi trans-rasvoja ja tupakkaa juhlittiin terveyttä edistävinä tuotteina, ja epäilijöille ivailtiin "onko sinulla todisteita, että nämä ovat haitallisia". Kummankin tapauksessa todistusaineistoa ei ollut vielä saatavilla, koska vei vuosikymmeniä ennen kuin haitat olivat nähtävissä. Siitä, että todistusaineistoa ei ole, ei voi päätellä, etteikö vaaraa voisi olla. Vastaavasti taas lääkärin, joka suosittelee verenpainelääkkeitä korkean verenpaineen takia, ymmärtämättä verenpaineen luonnollista vaihtelua (verenpaine ei ole aina tasaista, vaan se vaihtelee, mikä itse asiassa on tärkeää terveydelle - verenkiertoelimistö on epähauras) taas on todistustaakan alla, koska hän menee sörkkimään jotain monimutkaista lääkkeillään.

OMA NAHKA PELISSÄ JA MUITA AIVOITUKSIA
Talebilta on pian ilmestymässä kirja "Skin in the Game", joka tulee käsittelmään riskinoton ja vastuunkannon välistä, syvästi eettistä ulottuvuutta. Antifragile tarjoaa kuitenkin esimakua tulevasta kirjasta. Talebin ajatus riskinotosta ja siihen liittyvästä etiikasta on yksinkertainen: se joka ottaa riskejä, on voittojen arvoinen.

Tämän yksinkertaisen maksiimin taustalla on kuitenkin syvä huoli ja inho nykyistä, "modernia" maailmaa kohtaan. Enenevissä määrin byrokraatit, lobbarit, akateemista seurapiirielämää leikkivät pseudo-tiedemiehet, tilastoista ennustavat humpuukimaakarit ja idioottimaiset journalistit, siis ylipäänsä henkilöt, jotka voidaan luokitella joukkoon "intellektuelli, silti idiootti" pääsevät vaikuttamaan asioihin, joissa heillä ei ole oma nahkansa pelissä.

Talebin syvä puistatus ja halvekusunta tällaisia "all talk, no action" henkilöitä kohtaan ei jää epäselväksi. Taleb mainitseekin monia kovan luokan nimiä avoimesti, julistaen heidät - hyvin perustein - petkuttajiksi.

Tällä miehellä on oma nahka pelissä.

Ne, jotka ottavat riskejä, ovat niitä, joiden on pakko ottaa opiksi virheistään. Esimerkiksi omassa kuplassaan elävät, Lähi-idän ongelmista kirjoittavat, ja niitä usein pahentavat journalistit ovat pahimman kaltaista roskasakkia Talebille.

Sen sijaan ne, jotka tekevät kuten sanovat ja ottavat henkilökohtaisia riskejä, ansaitsevat hänen kunnioituksensa. Antifragilen voikin nähdä eräänlaisena kädenojennuksena niille, jotka haluavat elää vapaasti, vastuun omasta elämästä kantaen.

Taleb kirjoittaakin, että "historia on luusereiden kirjoittama". Tällä hän tarkoittaa sitä, että ne ihmiset, jotka ovat oikeasti tekemässä asioita, eivätkä märehdi sitä, mitä muut tekevät, ovat niitä, jotka ansaitsevat kiitoksemme.

Lopuksi vielä joitain hauskoja yksityiskohtia vapaamuotoisten lainausten myötä:
"Atomipommit ovat turvallisempia kuin käsiaseet, koska ne laukeavat harvemmin." - Lausuja ei ymmärrä Mustia Joutsenia.

"Älä ole kalkkuna." - Jos joku sanoo, että tilastojen valossa kehitys on suotuisaa ja SIKSI kannattaa varautua suotuisaan kehitykseen tulevaisuudessa, hän ei ymmärrä Mustia Joutsenia.

Älä kysy lääkäriltä "mitä MINUN kannattaa tehdä", vaan "mitä SINÄ tekisit MINUN asemassani". - Näin saat ehkä hieman rehellisemmän vastauksen, saat lääkärin oman nahan peliin mukaan.

"Älä luennoi linnuille lentämisestä." - Teoriat menevät ja tulevat, toiminta ja tulokset pysyvät.

"Altista itsesi epäjärjestykselle, mutta älä niin paljon, että et selviä siitä." - Oppiminen ja kasvu, millä tahansa tasolla (toistan, millä tahansa tasolla), riippuu epäjärjestyksen henkilökohtaisesta kohtaamisesta, virheiden tekemisestä ja niistä oppimisesta. Vältä epäjärjestystä ja riskejä, jos haluat olla heikko, onneton ja ikävystyttävä.

"Jos joudut puhumaan muiden suulla, olet orja." - Jos henkilökohtainen elämäsi ja ajatuksesi ohjaantuvat sen perusteella, että "se on firman linja", olet myynyt osan sieluasi.

"Oma nahka pelissä on hyvä, oma sielu pelissä on parempi." - Minkä puolesta olisit valmis kuolemaan?

"Tieteen suunta ei ole akatemiasta maailmaan, vaan maailmasta akatemiaan." - Ei tarvitse selittää.

"Koulutus ei lisää hyvinvointia, hyvinvointi lisää koulutusta." - Jos olet eri mieltä, missä on todistusaineistosi? (How the West Wonista opin, että ensiksi syntyivät suuret keksinnöt, sitten syntyi tarve koulutetuille ihmisille, ei toisin päin.)

"Se mitä sinulle kävi on tärkeämpää kuin se, mitä itse asiassa tapahtui." - Ihmiset eivät koe maailmaa faktoina, vaan seurauksina, riskeinä, voittoina ja tappioina, hyötyinä ja haittoina.

"Jos yksi lasi viiniä tekee hyvää, tekee 10 lasia viiniä tosi hyvää." - Kun määrät muuttuvat, syntyy usein laadullisia muutoksia. 100 kiloa levytangossa voi olla vahvistava kokemus, 500 kiloa tappava. Ne jotka pitävät asioita lineaarisina, vain määrällisinä, ovat idiootteja.

"Jos kirja on ollut olemassa 5 vuotta, se on luultavasti vielä olemassa 5 vuotta; jos 2000, niin luultavasti vielä 2000." - Lindyn laki, joka viittaa asioihin, joissa ei ole "parasta ennen" -päivämäärää. Toisin sanoen, jos jokin on ollut olemassa tosi kauan, se on kestänyt ajan hammasta, ja on siten todennäköisesti parempi, kuin jokin uusi asia. ...kumpi on parempi, Shakespeare vai tämän vuoden New York Timesin bestseller (vinkki: jälkimmäistä ei muisteta ensi vuonna).

"Sivuuta puhe, jos voit toimia. Älä kysy, jos voit päätellä vastauksen toiminnasta." - Puhe on halpaa, varsinkin puhe, jolla ei ole seuraamuksia. Toiminta ja riskinotto mittaavat henkilön luottamuksen väitteisiinsä.

"Nobel-voittaja, joka pelkää kriitikoita, miljardööri, joka ei saa unta osakekurssien takia" - Status ja mammona eivät ole hyväksi, jos ne rajoittavat vapauttasi olla oma itsesi (kohtuuden rajoissa).

"On parempi olla väärässä, kuin oikeassa." - Jos tiedetään, että jokin on kertakaikkiaan virheellinen olettamus, sitä voidaan välttää, mutta mikään asia (elämässä) ei ole 
"loputtomasti" oikein, muista Mustat Joutsenet.

"Luvassa keskimäärin 20 astetta lämmintä." - Entäpä purkautuva tulivuori jäätiköllä? Viikko -25 c, sitten 1 tunti yli 500 c... Keskiarvot eivät ota huomioon äärimmäisyyksiä. Vrt. Mustat Joutsenet.

"Minun ei tarvitse tietää, mikä taksi on, tilatakseni taksin." - Se mitä pidämme usein välttämättömänä tietona, ei usein ole sitä.

"Jos osa voi kuolla yhteisön hyväksi, on järjestelmä epähauras." - Älä nyt vedä tästä mitään kommunistiutopia-johtopäätöstä. Mieti ennemmin vaikka omaa psyykeäsi ja jotain ominaisuuttasi, josta olisi hyvä päästää irti.

"Lue niin vähän kuin voit sitä, mitä täytyy lukea, ja lue niin paljon kuin jaksat sitä, mitä haluat lukea." - "Lue" voisi olla yhtä hyvin "tehdä".

"Sorki ajan hampaan kestäneitä asioita vain, jos tiedät mitä teet." - Viisaiden ja tyhmien konservatiivien puolesta, tyhmiä liberaaleja vastaan. Viisaat liberaalit ymmärtävät tämän.

"Hauraille iskua seuraa aina haitta, epähauraille iskusta seuraa etu, tiettyyn pisteeseen asti." - Hamua iskuja, jotka vahvistavat sinua.

How the West Won - Globalisaatio ja kolonialismi

Nyt on vuorossa viimeinen Rodney Starkin How the West Won -kirjan luku, “Globalisaatio ja kolonialismi”. Kirjan aiemmat luvut käsittelivät lännen nousun lähtö- ja yksityiskohtia, ja tämä luku summaa sen, miten länsimainen ja nykyaikainen maailmanjärjestys on levinnyt koko planeetalle. 

Globalisaatio on käytännössä levinnyt kolonialismin mukana, niin moraalisesti hyvin kuin arveluttavinkin motiivein. 1800-luvulla noin kolmasosa maailman maa-alueista oli eurooppalaisten hallitsemia, vuonna 1914 jo alle neljännes oli muiden kuin eurooppalalisten hallussa. 

Kolonialismille oli tyypillistä koulutuksen leviäminen alkuperäisväestön pariin, mikä on nykypäivän elinstandardien ennakkoehto. Toisaalta, tietyt pienet ryhmät hyötyivät suuresti kolonialismin tuomista riistomahdollisuuksista, mutta kolonialismi oli niin valloitetuille kuin Euroopan kantaväestöllekin tappiollinen järjestely. 

Voimakkaat poliittiset lobbaajat, jotka hyötyivät kolonialismista kuitenkin saivat luotua vaikutelman, että eurooppalaiset hyötyivät kokonaisuutena siitä. Yksi merkittävä kulunlähde olivat kolonialismin vaatimat byrokraatit ja virkamiehet, joiden palkat maksettiin emämaan teollistumisen tuomalla vauraudella. 

Kolonialismia on tyypillisesti kuvattu eurooppalaisten mahtivaltojen epäoikeutettuna kähmintänä, jonka seurauksena siirtomaat jäivät jälkeen kehityksestä. Tämä muodikas näkökulma on kuitenkin väärä. Ilman kolonialismia elintaso oli huomattavasti huonompi ympäri kolmatta maailmaa.

LÄÄKETIEDE
Ennen Etelä-Amerikkalaisesta puusta valmistetun kiniini-nimisen lääkkeen keksimistä, Afrikka oli läpitunkematon maanosa eurooppalaisille malarian takia. 1800-luvulla kiniini kuitenkin todettiin toimivaksi lääkkeeksi, ja näin Afrikka avautui. 

Samaten esimerkiksi keltatauti hidasti eurooppalaisia maailmanvalloituksessaan, mutta lääketieteen voittokulku osoittautui tautien mahtia vahvemmaksi. 

HÖYRYLAIVAT
Ennen höyrymoottorin keksimistä purjehdusmatka Atlantin yli vei noin kaksi kuukautta. Tämä typistyi Wattin keksinnön myötä kahteen viikkoon, mikä oli lähes välttämätön edellytys eurooppalaisten vaikutusvallalle ympäri maailmaa. 

Kilpavarustelu alkoi, laivojen koko, nopeus ja sotalaivojen tulivoima kasvoi massiivisesti. Aiemmin isoksi luokiteltu 30 metrinen purjealus olikin pikku purtilo uusien, jopa 150 metristen teräsjättiläisten rinnalla.

Isot laivat olivat kuitenkin valtamerikäyttöön suunniteltuja. Pienemmät ja ketterämmät, joissa sulavasti liikkuvat alukset olivat tärkeämpiä siirtomaiden hallinnassa. Nemesis-niminen, matalapohjainen sota-alus oli ensimmäinen täysin metallirunkoinen alus, jonka avulla - ja pian sen kopioiden avulla - brittien onnistui tunkeutua Kiinan joille ja pakottaa Kiina rauhansopimukseen kauppayhteyksien turvaamiseksi. (Kiinahan suhtautui hyvin vihamielisesti ulkopuoliseen kauppaan ja kulttuureihin). 

Laivojen lisäksi aseteknologia kehittyi huimasti. 1800-luvun lopussa Hiram Maxim keksi konekiväärin. Pian tätä seurasivat perästä ladattavat kiväärit, joiden lataaminen oli monin verroin helpompaa kuin muskettien. Messinkiammukset keksittiin myös, mikä mahdollisti entistä nopeamman tulituksen. Yksi Maksim-konekivääri vastasi tuliteholtaan kahdesti minuutissa ampuvaa, 300 henkistä muskettirivistöä. 

Yhteydenpito ja informaation kulku muuttui myös radikaalisti teollistumisen myötä. Vastauksen saaminen kirjeeseen Intian ja Britannian välillä saattoi viedä vuoden, mutta 1837 Samuel Morse keksi ylivertaisen lennättimen. 

Lennättimen avulla johtoa pitkin kulkevan sähkövirran ajoittainen katkaiseminen mahdollisti Morse-koodin käyttämisen pitkän matkan kommunikaatiossa, ja lennätinlinjoja pitkin viestit kulkivat salamannopeasti kaupungista toiseen. 1859 vuonna Britannian ja Intian välille laskettiin vedenalainen kaapeli, jolloin myös meren ylitse (vai alitse?) saattoi lähettää lennätinviestejä.

IMPERIALISMIN AIKA
Turkki, jotkin arabialaiset alueet, Persia, Afganistan, Tibet, Kiina, Mongolia, Siam, Japani, Antarktis ja Arktis, siinä alueet, jotka eivät ole olleet eurooppalaisten hallussa. Kaikki muu on ollut joko suoraan tai siirtomaana eurooppalaisen vallan alla. 

Espanjan ja Portugalin siirtomaavalta hiipui muita nopeammin, kun taas britit ja Alankomaat pitivät siirtomaitaan menestyksekkäästi hallussa kauan. Vastaavasti Saksa ja Italia vasta perustivat siirtomaitaan 1800-luvun lopulla. 

Siirtomaita kohdeltiin hyvin eri tavoin. Brutaalein esimerkki on Belgian kuningas Leopold II:n Kongo, jossa arvioiden mukaan useita miljoonia afrikkalaisia kuoli pakkotyön ja sadistisen määräysvallan seurauksena. 1960-luvulla siirtomaavallan aika jäi Kongossa taakse, mutta paikalliset tyrannit ovat pitäneet aluetta otteessaan siitä lähtien. 

Toisessa kohteluntapojen päässä taas ovat britit, joille - ajoittaisesta julmuudesta huolimatta - oli oleellista parantaa myös siirtomaidensa oloja. Koulutusta ja moderniteetin hyötyjä pyrittiin tuomaan ihmisten saataville, usein “valkoisen miehen taakan” nimissä. Ajatuksena oli se, että modernin maailman etuoikeutetun ihmisen velvollisuus on jakaa hyvästään muille. 

Nykyään “valkoisen miehen taakkaa” pidetään auttamattoman rasistisena ajatuksena, oikeutetusti. Kuitenkin kaksi brittiläisen siirtomaavallan synkintä tapausta liittyvät hieman ironisesti juuri valkoihoisten ihmisten kaltoinkohteluun. 1800-luvun puolivälissä Irlantia kohdannut nälänhätä jäi brittiläisen lainsäädännön jalkoihin, eikä ruoka-apua lähetetty varoista huolimatta. Toinen tapaus oli kolmivuotinen sota Afrikassa hollantilaisia buureja vastaan. 

LÄHETYSTYÖN VAIKUTUKSET
Brittiläisen siirtomaavallan seurauksena koulutus ja elinolot paranivat ympäri maailmaa. Yhtä tärkeänä vaikuttajana toimi kuitenkin kristinusko lähetystyöntekijöineen. 

Länsimaita, erityisesti kirkkoa on monesti syytetty länsimaisen maailmankuva pakottamisesta siirtomaiden kansojen ylle. Tämä syytös esitetään usein sen ajatuksen saattelemana, että tämä pakottaminen korruptoi alkuperäiset kulttuurit, jotka ovat yhtä arvokkaita kuin länsimainen kulttuurikin. 

Stark kuitenkin huomauttaa, että jos näin todella ajattelee, on pidettävä tyranniaa yhtä hyvänä kuin demokratiaa, on hyväksyttävä naisten jalkojen sitominen (kiinalainen tapa), naisten ympärileikkaus, nuorten poikien kastraatio, naisleskien elävältä polttaminen aviomiehen mukana, raiskauksen uhrien kivittäminen ja orjuus, sekä on pidettävä ennenaikaista hampaattomuutta, korkeaa lapsikuolleisuutta ja lukutaidottomuutta hyväksyttävinä vaihtoehtoina länsimaiselle eetokselle.

Edellä mainitut seikat olivat sellaisia, joita erityisesti kirkko ja lähetystyöntekijät vastustivat. Lähetystyöntekijät olivat usein paikallisväestön puolella, siirtomaavallan edustajia vastaan. 

Kristinuskon myönteiset vaikutukset näkyvät vielä nykypäivänä entisissä siirtomaissa. Robert D. Woodberry on osoittanut tutkimuksissaan osoittanut, että mitä enemmän tietyllä alueella on ollut protestanttisia lähetyssaarnaajia vuonna 1923, sitä todennäköisemmin alueesta on tullut demokraattinen tähän päivään mennessä. Edes bruttokansantuote ei ole ennustusvoimaltaan yhtä suuri. 

Syitä tälle demokratian kehitykselle ovat ainakin seuraavat, protestanttisten lähetyssaarnaajien tukemat asiat: koulutus, lukutaito, sanomalehdet ja järjestötoiminta. Woodberryn tulokset olivat niin ällistyttävät tiedemaailmassa, että hänen koko tietokantansa altistettiin ankaralle tarkastukselle; tutkimus osoittautui vedenpitäväksi. 

Kristillisen lähetystyön vaikutukset näkyvät myös siirtomaavallan jälkeisten poliittisten liikkeiden toiminnassa. Esimerkiksi sellaiset merkittävät hahmot kuten Mahatma Gandhi, Jawaharlal Nehru ja Jomo Jenyatta saivat koulutuksensa lähetystyön ansiosta Englannissa. 

Hieman huonommin tunnettu, kauaskantoinen vaikutus lähetystyöllä näkyy terveydenhoidon parissa. Protestanttiset lähetystyöntekijät tekivät massiivisia investointeja, perustaen 111 lääketieteellistä koulua ja lähes 600 sairaalaa vuoteen 1910 mennessä. Lähetystyöntekijät kouluttivat ja rekrytoivat paikallisia sairaanhoidon tehtäviin, ja tämän toiminnan seuraukset näkyvät vielä tänä päivänä ympäri maailmaa. 

Samoin kuin demokratian kohdalla, vuoden 1923 protestanttisten lähetyssaarnaajien suhteellinen lukumäärä on paras ennustin lapsikuolleisuuden laskulle verrattuna vuoteen 2000. Vaikutus on yhdeksän kertaa suurempi, kuin bruttokansantuotteella samassa vertailussa. 

Stark sanookin, että jos nämä ovat “kulttuuri-imperialismin” seurauksia, olkoonkin niin. 

Lukutaito on levinnyt ympäri maailmaa, kiitos länsimaisen ja kristillisen kulttuurin.

KOLONIALISMI JA “ALIKEHITYS”
Vuonna 1902 J. A. Hobson julkaisi teoksen “Imperialismi”, jossa väitettiin, että teollistuneet länsimaat ryöväsivät omaisuutensa raaka-aineita tuottavilta siirtomailtaan, sysäten nämä krooniseen alikehityksen tilaan. Lenin kopioi Hobsonin väitteet omaan teokseensa “Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena”, ja siitä lähtien nämä väitteet ovat olleet vasemmistolaisten, monien poliittisten tieteilijöiden ja entisten siirtomaiden nationalistien totena pitämiä. Väitteet ovat osoittautuneet vääriksi. 

Hobsonia mukaillen monet “maailmanjärjestelmäteoriaa” edustavat politiikan tutkijat ovat jakaneet maailman rikkaisiin teollisuusmaihin ja köyhiin raaka-aineiden tuottajiin. Tämä on virhe. 

Jos väite siitä, että raaka-ainetuottajamaat ovat aina köyhiä, ei voida selittää sitä, että Kanada ja USA ovat maailman suurimmat ruoan raaka-aineiden viejämaita. Lisäksi Yhdysvallat olivat merkittävä raa’an puuvillan, tupakan, puutavaran, turkisten ja hiilen viejä teollisen vallankumouksen alkutaipaleella, mikä entisestään asettaa väitteen huonompaan valoon. 

Huomattavasi vaikeampi seikka teorian kannalta selittää on se, että 59 maata sisältänyt vertailu osoitti, että raaka-ainetuotannon ja maan bruttokansantuotteen välillä ei ole korrelaatiota. Toisin sanoen, jos teoria pitäisi paikkansa, pitäisi systemaattisesti raaka-aineiden tuottajamaiden olla heikommassa asemassa. Jatkoväite, että raaka-aineiden tuottajamaiden talouskasvu olisi hyödyttänyt vain maan eliittiä, on myös osoittautunut vääräksi.

Merkittävin isku kuitenkin tälle eriarvoisuutta suomineelle teorialle oli Patrick O’Brienin tekemä tutkimus, joka osoitti, että länsimaat olivat tappiollisessa suhteessa siirtomaihinsa. Jotkut eliitin jäsenet ja jotkin satamakaupungit toki hyötyivät suuresti siirtomaista, mutta kokonaisuutena länsimaat olivat nettomaksajia siirtomaihin nähden. Ainoa poikkeus on arvometalleja haalinut Espanja, mutta kuten aiemmin näimme, tämä vauraus oli lyhytikäistä. 

Toinen, paljon absurdimpi väite maailmanjärjestelmäteoreetikkojen rivistä on ollut ajatus siitä, että mitä intensiivisemmässä kontaktissa siirtomaa on ollut emämaahan, sen huonommassa jamassa se on taloudellisesti. Toisin sanoen, jos tämä väite pitäisi paikkaansa, olisi Amazonin sademetsien heimot taloudellisesti kehittyneempiä kuin Brasilian rannikkokaupungit. 

Maailmanjärjestelmäteorialle tuli vielä dramaattinen isku Neuvostoliiton sortumisen ja kauheuksien paljastumisen myötä. Maailma ei toden totta edennytkään kohti väistämätöntä sosialistista järjestystä.

VAILLINAINEN NYKYAIKAISUUS
Vaikka länsimaisen kehityksen tietyt elementit - kuten matkapuhelimet, autot ja Coca Cola - ovat levinneet ympäri maailmaa, on tämä “länsimaistuminen” ollut vaillinaista. Ympäri maailmaa monet perustavanlaatuiset poliittiset ja moraaliset näkökulmat ovat jääneet paikallisten kulttuurien jalkoihin. 

Esimerkiksi arabimaissa monet puhuvat kännyköihin, ajavat autoja ja armeijat käyttävät modernia aseistusta. Tämä on kuitenkin vain ostettua ja maahantuotua länsimaisuutta, mistä puuttuvat länsimaiselle maailmankuvalle kriittiset elementit, kuten demokratia, naisten oikeudet, tai itse teollisuuskin. 

Ja vaikka teollisuutta löytyisikin, ei sekään takaa länsimaisuuttaa, niin kuin Kiinan kohdalla voidaan nähdä. Huolimatta teollistumisestaan, Kiina on yhä epädemokraattinen, despoottimaisesti johdettu maa. 

Stark lopettaakin teoksensa kirjoittamalla: “Epäilemättä moderneissa länsimaissa on rajoituksensa ja ongelmansa, mutta tästä huolimatta no ovat huimasti parempia kuin tuntemamme vaihtoehdot - eikä ensiksi tai tärkeiten teknologiansa takia, vaan niiden sitoutumisesta vapauteen, järkeen ja ihmisarvoon.”

---

Näin on vihdoin saatu päätökseen How the West Won. Itselleni lukukokemus oli antoisa, sillä monet aiemmat näkökulmani osoittautuivat virheellisiksi, perusteettoman pessimistisiksi ja negatiivisiksi. Teos valoi minuun uskoa sen suhteen, että länsimaiden perintö on vaalimisen arvoinen ja ainutlaatuinen ilmiö ihmiskunnan matkalla kohti (toivottavasti) parempaa, tosiasioihin perustuvaa, eikä utopioihin sortuvaa huomista tavoitellessa.. 

How the West Won - Teollistuminen, vapaus ja vauraus

Toiseksi viimeinen How the West Won -kirjan alaluku käsittelee niitä yhteiskunnallisia edellytyksiä, joita ilman esimerkiksi viimeksi käsitelty teollinen vallankumous olisi ollut mahdoton. 

Stark huomauttaa heti alkuun, että vaikka Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kelvottomat teoriat yhteiskuntien kehityksestä ovat osoittautuneet kaikilla mittareilla, niin teoreettisen kestämättömyytensäkin kuin kymmenien miljoonien ruumiiden myötä katastrofaalisiksi kehitelmiksi, piili niissä yksi paikkansa pitävä havainto: teollinen vallankumous, vapauden ja hyvinvoinnin kasvu perustui vaurastuvan keskiluokan aikaansaannoksiin. 

Keskiluokan nousu alkoi ensiksi Britanniassa, Yhdysvalloissa ja myös Alankomaissa. Tämä luku tarkastelee syitä sille, mitkä olivat tämän kehityksen edellytykset. 

VAPAUS JA OMISTUSOIKEUS
Vapaus käyttää omaisuuttaan haluamallaan tavalla ja olla pelkäämättä kruunun ahnetta kättä, oli se sitten veronkantajan tai tyrannin, on edellytys sille, että oman asemaansa on mielekästä parantaa. 

Läpi historian - kuten aiemmissa luvuissa olemme nähneet - sääntönä on ollut se, että verot ovat kovat ja omaisuutta saatetaan takavarikoida miten sattuu. Britannian julkista valtaa rajoittanut säädöskokoelma Magna Carta (solmittu 1215) on esimerkki enimmäisistä merkittävistä lakimuutoksista, jotka ohjasivat Britanniaa kohti tulevaa kehitystään. 

Taloustieteilijä Adam Smith kirjoitti vuonna 1776, kun Britannian teollinen vallankumous oli pääsemässä vauhtiin, että lain turvaama omaisuus oli syy sille, miksi varakkuuden pimittämiseen sijaan sen tavoittelusta tuli hyväksyttävää, ja näin kilpailu ja keksinnöt tulivat kannattaviksi. 

Puhumattakaan esimerkiksi sen ajan Kiinan tai Lähi-idän oloista, edes Ranskassa tilanne ei ollut läheskään yhtä hyvä. Tunnettu kirjailija ja ajattelija Voltaire ihmettelikin Britannian-visiitillään, kuinka ihmisten ei tarvinnut peitellä omaisuuttaan - esimerkiksi tiilikattoja tai tervettä karjaa - verottajan pelossa. 

KORKEAT TYÖVOIMAKULUT
Teollistumisen seurauksena palkat nousivat Britanniassa. Tällä oli monia seurauksia, jotka näkyvät vielä tänäkin päivänä. Näitä muutoksia siivitti brittien oivallus keskittyä ihmismassoille markkinoimiseen, rikkaiden sijaan - tästä seurasi esimerkiksi puuvillateollisuuden suurenmoinen kasvu (ks. edellinen luku).

Ensiksi, kun koneista tuli halvempia kuin ihmisistä, todella kurjat työtehtävät alkoivat vähentyä. Vertaa esimerkiksi Roomaan, jossa orjatyövoima oli halvempaa kuin koneiden käyttö, jolloin motivaatiota koneiden kehittämiselle ei ollut.

Palkkojen noustessa lasten määrä laski, koska naiset pystyivät myös osallistumaan koneiden helpottamiin, rahakkaampiin työtehtäviin, ansaitsemaan ja näin viivyttämään avioitumista. Keskimääräinen brittinainen avioitui näihin aikoihin 26 vuotiaana, siinä missä teiniavioliitot olivat tyypillisiä muualla Euroopassa (ja muualla ylipäänsä). Teollinen vallankumous oli siis yksi naisten sosiaalisen vallan kasvun tärkeimpiä moottoreita. 

Syntyvyyden lasku entisestään lisäisi työn kysyntää, nostaen palkkoja, ja näin kehittyi uusi, varakas keskiluokka.

HALPA ENERGIA
Britit olivat edelläkävijöitä kivihiilen käyttöönotossa. Kivihiili palaa kuumemmin kuin puu, jolloin esimerkiksi höyrykoneet toimivat tehokkaammin. Kivihiilen kysyntä kasvoi, vapaiden investointien myötä sen tuotanto kasvoi, ja siten kivihiilen hinta pysyi alhaisena Britanniassa, mikä kirjaimellisesti toimi teollistumisen polttoaineena. 

KAUPANKÄYNNIN ILOT
Historiallisesti ylimystö on aina suhtautunut kaupankäyntiin halveksivasti. Aristoteles, Cicero, keisari Konstantinus, Bysantin keisari Teofilus, kiinalaiset hallitsijat ja monet muut ovat dokumentoidusti joko inhonneet tai rajoittaneet kaupankäyntiä. 

Sen sijaan britanniassa suhteet valtaapitävien ja kaupankäyjien sekä yrittäjien välillä alkoivat kehittyä yhteiskunnallisen ilmapiirin muutosten takia. Kaupankäynnin parissa menestyvät houkuttelivat alalle lisää yritteliäitä ihmisiä, heidän poliittinen vaikutusvalta kasvoi ja heidän sosiaalinen statuksensa nousi. Siinä missä esimerkiksi Ranskassa ja Espanjassa politiikka oli aateliston hommia, Britanniassa ja Yhdysvalloissa politiikka muuntautui keskiluokan toimeksi.

Briteissä myös ylimystö suhtautui myönteisesti kaupankäyntiin, mikä keskiluokkaisti ylimystöä, kun titteleitäkään ei saanut enää käyttää yli sukupolvien. Tämän seurauksena monet nuoret miehet, jotka aiemmin olisivat elelleet tittelinsä turvin, alkoivat keskiluokkaistua. Näin syntyi koulutettujen ja pian vaikutusvaltaisten keskiluokkaisten joukko, jonka vapautta ja omistusoikeutta korostavat ajatukset ohittivat kilpailussa monarkit ja despootit nopeasti. 

BRITTILÄISEN KOULUTUKSEN KASVU
1600-luvun alussa brittiläiset alkoivat panostaa koulutukseen, lähinnä yksityisten ihmisten rahoituksella. Lukutaito, laskutaito ja muut opit alkoivat yleistyä brittien parissa, sosiaalinen liikkuvuus parantui ja yliopistotkin alkoivat täyttyä muidenkin kuin aatelisten jälkikasvusta. 

1600-luvun puoliväliin tultaessa britit olivat maailman koulutetuin kansa, ja tämä on yksi syy, miksi teollistuminen onnistui ensiksi Britanniassa. 

AMERIKAN IHME
Teollisen vallankumouksen alkaessa Britanniassa ei Pohjois-Amerikassa ollut juuri muuta tuotantotoimintaa kuin laivanrakennusta. Mittava kehityksen aalto kuitenkin pääsi valloilleen ja 1830-luvulla Yhdysvallat vastasivat kolmanneksesta maailman tuotannosta, verrattuna esimerkiksi brittien ja saksalaisten 15 %:iin. 

Poliittinen vapaus, omaisuuden suoja, korkeat palkat, halpa energia ja koulutettu väestö olivat tämänkin muutoksen takana. 

Omaisuuden suoja ja patentit olivat yksi tärkeimmistä lain suomista eduista Yhdysvalloissa. Samoin kuin briteissä, turvasi Yhdysvaltain laki rajattoman omaisuuden turvan, jos se oli hankittu laillisesti. Poikkeuksena tähän oli kuitenkin valtion oikeus ostaa, toisin sanoen takavarikoida korvausta vastaan esimerkiksi jokin tehdas.

Patentit taas turvasivat keksintöjä, mikä siivitti amerikkalaiset valtavaan innovaatiotulvaan. 1800-luvun alusta muutamien tuhansien patenttien määrä kasvoi sadassa vuodessa miljoonaan, näiden joukossa muun muassa sähkölamppu, elokuvat, puhelin ja vetoketju.

Palkat olivat Britanniassa korkeat, mutta Yhdysvalloissa ne olivat huikeat. Yksityisen menestymisen mahdollisuuden, keksintöjen ja työvoimapulan takia kilpailu palkollisista oli kovaa yritysten välillä. Tuotantokulujen laskiessa, tehon noustessa, yhdysvaltalaiset tehtaiden kapasiteetti ohitti eurooppalaiset, ja siten reiluja palkkoja oli mahdollista maksaa.

Aikansa mittapuulla työolot olivat myös paremmat kuin missään muualla, sillä nokkelina kapitalisteina jenkit huomasivat, että tyytyväiset työntekijät ovat paras tae voitoista.

Amerikkalainen koulutus oli myös maailman huippua, ohittaen jopa brititkin. Keskeinen syy tälle oli protestanttisen kristillisyyden leviäminen Pohjois-Amerikassa, sillä sen yhtenä käytännön ydinteesinä oli, että jokaisen tuli itse muodostaa suhde Raamattuun. Tämä oli peruja muun muassa kirjapainon ja uskonpuhdistuksen ajoilta, jolloin ylimpien auktoriteettien tulkintoja alettiin kyseenalaistaa. 

Erilaiset lait siitä, että peruskoulutus tuli järjestää tietyn kokoisissa kylissä ja kilpailu korkeamman koulutuksen parissa johti siihen, että 1900-luvun alkuun tultaessa Yhdysvalloissa oli satoja lukioita ja monia yliopistoja ja väestö oli maailman lukutaitoisinta. Missään muualla ei vastaavanlaista koulutuskehitystä tapahtunut samassa mittakaavassa, ja siksi Yhdysvallat vastasivatkin yli 40 % maailman tuotannosta 1900-luvun alussa. 

Maahanmuutto, nimen omaan mahdollisuuksien, yrittämisen ja rohkeuden perusteella, oli myös Amerikan voimavara. Yhdysvaltoihin virtasi valtava määrä ihmisiä, ei köyhyyttä pakoon, vaan mahdollisuuksien ja työn perässä. Maahanmuuton ja väestönkasvun seurauksena Yhdysvaltojen asukasmäärä kasvoi 1750-luvun reilusta miljoonasta 1900-luvun 75 miljoonaan, jolloin myös kotimaiset markkinat olivat jo kauan sitteen jättäneet jalkoihinsa brittien 32 miljoonaisen väestön. 

Esimerkiksi Alexander Graham Bell, Thomas Alva Edison ja Nicola Tesla olivat kaikki maahanmuuttajia. 

Thomas A. Edison keskittyneenä keksimiseen. ...tai johonkin muuhun.

ORGANISOITU KEKSELIÄISYYS
Sattuman kautta syntyneet keksinnöt ovat satukirjojen tuotetta. Tosiasiassa keksinnöt ovat usein parannuksia olemassa olevien ongelmien ratkaisumenetelmiin. Yhdysvalloissa keksintöjen arvo ymmärrettiin, parhaimpana esimerkkinä Thomas Edison. 
Edisonin monien keksintöjen ohella hänen tärkeä oivalluksensa oli rakentaa laboratorio, jossa systemaattisesti etsittiin ratkaisuja ongelmiin. Nykyään koko talousjärjestelmämme perustuu oletukseen siitä, että yritykset yrittävät kehitellä ja parannella tuotteitaan, ja tämä on pitkälti Edisonin perua. 

VAPAUDESTA VAURAUTEEN
Kun kreikkalaiset perustivat yhteiskunnan vapauden mukaan, syntyi ennennäkemätön kehityksen aalto. Kun roomalaiset runnoivat keisarillisen hallinnon valtakunnan ylle, kehitys tyssäsi. Rooman langettua kehitys pääsi taas jatkumaan. Rooman jäljiltä hajanainen Eurooppa jätti - niin hyvässä kuin pahassakin - muun maailman taakseen. Tämän kehityksen kulminaatio oli teollinen vallankumous, jonka jälkivaikutuksia on lähes mahdotonta aliarvioida. 

Ensi kerralla on vuorossa viimeinen luku, joka käsittelee globalisaation ja kolonialismin suhdetta.